Totuus Okusta

 

Via de la Plata, fin

Casa de Acogida de los Esclavos de Maria y de los Pobres on iso valkoinen rakennuskasa Alcuescarin kaupungin laidalla. Talossa pitää päämajaa vuonna 1939 perustettu seurakunta. Viereisessä rakennuksessa on hoivakoti.

Casa de Acogida de los Esclavos de Maria y de los Pobres, Alcuescar.

Riisun kengät ja kiipeän kolmanteen kerrokseen. Vastaanottotiskin taakse saapuu Emilio. Hän on hospitalero, vapaaehtoinen majoitusmestari. ”Olen maailman paras hospitalero ja Espanjan toiseksi paras”, hän sanoo. ”Tiedätkö kuka on Espanjan paras?” En osaa arvata. Emilio osoittaa sormella kohti kattoa ja hohottaa. Hoidamme muodollisuudet. Saan leiman. Emilio suutelee passia. Hän kohottaa sen kohti taivasta ja huutaa rukouksen. Hän hehkuu kirkasta intoa.

Olen ainoa pyhiinvaeltaja valtavassa talossa. Emilio haluaa jakaa matkani ja aivan varmasti hän ajattelee, että jaamme myös uskon. Suhteemme perustuu väärälle oletukselle, jota en aio lähteä oikomaan. Minua väsyttää. Illalla mietin tosissani jos jatkaisin vielä yhden päivän, ettei Emiliolle tule paha mieli.  

Aamulla ennen puoli kuutta Emilio hakkaa makuusopen ovea. Hän paukauttaa sen selälleen ja sytyttää valot. Emilio pauhaa jotain keltaisista nuolista. Hän laittaa puhelimen vastaanottotiskin kulmalle. Laite soittaa hartauslauluja täysillä.

Talon pitää olla tyhjä puoli kahdeksalta. Siihen on kaksi tuntia aikaa. Katolisen kasarmin vapaaehtoinen alikardinaali heiluttaa muovitaskuun pakattua sääntöpaperia oven raossa ja takoo rannekelloaan. Itsenäinen kulkija ottaa pahasti itseensä. Lähden hyvästiä sanomatta. Kirkolta jää lahjoitus saamatta.

Kahvilla kukonlaulun aikaan.

Taitaa olla oikea aika lähteä omille teille. Kävelen ylös keskustaan. Löydän baarin ja ostan maitokahvin ja heti perään toisen. Kysyn tiskillä nojailevilta miehiltä onko kummallinen katos kulman takana tosiaan bussipysäkki. Ehkä vielä joskus palaan pyhiinvaeltajien reiteille, mutta nyt tuntuu hyvältä, kun toivotetaan ihan vaan hyvää matkaa, ei ollenkaan buenoa caminoa.

Aracenan kiinakaupan käsine on tehtävänsä tehnyt.

Entinen pyhiinvaeltaja, nykyinen maantierosvo.

Olen kävellyt paljaassa maisemassa. Maiseman päällä on auringon mahti. Maailmassa on paljon tuulta. Tuuli taivuttaa kuivia korsia. Tiellä kiiruhtaa muurahaisia. Liskot rapisevat heinikossa. Tiellä on tilaa olla yksin. Tie päättyy ihmisten kylään. Siellä on paljon kaunista ja hirveän rumaa. Siellä on tarjolla hyviä makuja ja pahoja hajuja.

Via de la Plata II

Via de la Plata, Hopeatie. Kuulostaa hyvältä. Kenties reitin nimi tosiaan johtuu espanjankielen hopeaa tarkoittavasta sanasta plata. Toisissa lähteissä nimen juuri on arabian kielen al-balat. Se tarkoittaa laatoilla päällystettyä. Tämän tulkinnan mukaan seudulla lähes 800 vuotta vaikuttaneet maurit viittasivat alueella aiemmin valtaa pitäneisiin roomalaisiin ja heidän taitoonsa rakentaa päällystettyjä teitä.

Via de la Plata-reitin lähtöruutu on Sevillan kaupunki Lounais-Espanjassa. Reitti kulkee etelästä pohjoiseen melkein koko maan läpi. Siihen voi liittyä monesta Caminon haarasta, onhan kaikkien päätepiste sama Santiago de Compostela. Minä tulin Huelvasta lähtevää polkua. Muita mahdollisia aloituspaikkoja ovat Gadiz, Malaga, Granada, Alicante ja Valencia.

Zamoran jälkeen, Granja de Moreruelan kyläsessä Via de la Plata jakautuu kahteen haaraan. Vaeltaja voi kääntyä itään ja taivaltaa Ourensen kautta kohteeseen tai jatkaa pohjoiseen ja liittyä Astorgassa Camino Francés-reitille. Kumpaakin tietä seuraten patikalle tulee mittaa yli tuhat kilometriä.

Tie, eikä juuri muuta.

Harmaansinertävät vuoret.

Via de la Plata on vaativa reitti. Kaikista Santiagoon saapuvista pyhiinvaeltajista vain kolme prosenttia on tullut tätä tietä. Yhdeksi syyksi mainitaan pitkät etappivälit. Oppaista paras, espanjankielinen Gronze.com määrittää usein päivän taipaleelle mittaa liki neljäkymmentä kilometriä. Useimmat päivämatkat on kuitenkin mahdollista pilkkoa pienempiin osiin.

Tärkein syy kovan koitoksen maineeseen lienee sää. Monet vaeltaisivat kesälomalla, mutta kesällä vaeltamista tällä reitillä ei suositella. Itse koen kesäkuun alkupuoliskolla 35 asteen hellettä lähes päivittäin. Vaikka kesä oli kuumin neljäänkymmeneen vuoteen huimat numerot eivät täällä ole harvinaisia. Heinäkuussa heilutaan jo 40-45 asteessa. Kuiva tasanko on varjoa vailla. Kaikki viime vuosina reitillä kuolleet vaeltavat ovat uupuneet kuumuuteen.

Auringon voimalla eteenpäin.

Kesäkelillä varhaiset aamut ovat parasta vaellusaikaa. Kaikki majataloissa tapaamani kulkijat astuvat kynnyksen yli ennen auringonnousua. Minäkin käytän herätyskelloa. Koska pienimmässäkin espanjalaisessa kylässä on kadun varrella baari, tuhraan viileän hetken nautiskelemalla ihanaa maitokahvia. Sitten tulee kuuma. Kahdeksan aikaan otsalta valuva hiki kirvelee jo silmiä. Kaikki on kuumaa. Kukkien tuoksu ja lannan haju, niilläkin tuntuu olevan kosketeltava ominaisuus, kuuma pinta. Tuulikin on kuuma kuin hönkä turkkilaisen parturin hiustenkuivaajasta.

Lenkkitossut, shortsit, t-paita, hattu. Pieni reppu. Sinne pakataan pähkinöitä, vaihtovaatteet illaksi ja paljon juotavaa. Kaikki tapaamani kävelijät kulkevat erittäin kevyin varustein. Minä yritän peittää mahdollisimman paljon ihoa kankaan alle. Aurinkovoiteessa on iso suojakerroin. Aurinkolaseja käyttäisin jos osaisin. Päässäni on Aracenan kiinakaupasta ostettu olkihattu, mahdollisimman laajan keinovarjon muodostava sombrero. 

Ultrakevyttä retkeilyä olisi kiva kokeilla ja näillä selkosilla siihen tarjoutuu hyvä tilaisuus. Minulla istuu selässä täysi rinkka. Keittovehkeet, majoitustarpeet ja untuvatakki ovat taatusti tarpeettomia tällä tiellä, mutta minä olen menossa myös vuorille ja tyystin toisenlaisille poluille.

Kaikilla on mukana la credencial, pyhiinvaeltajan passi. Siihen minäkin kerään leimoja ja poden huonoa omaatuntoa. Olen alusta asti seurannut tätä tietä ikään kuin vahingossa. Se kyltti vaan sattui olemaan siinä residenssitontin nurkalla. Missään nimessä minulla ei ole aikomusta kulkea perille Santiago de Compostelaan. Väärinkäytänkö minä pyhää El Caminoa?

Keidas.

Parque Natural de Cornalvo.

Mitä nämä päivät minulle merkitsevät? Olenko väärinkävellyt ja hyväksikäyttänyt uskonnolliseen kilvoitteluun tarkoitettua rakennetta?

Ainakaan en ole urheilemassa pitkiä etappeja mahdollisimman kovalla vauhdilla. En suorita reittejä toinen toisensa perään. En ole hakemassa kunniakirjaa. Semmoinen on jo kotona kummallisten todistusten kansiossa. Sain sen vuonna 2008, kun seurasin polkupyörällä Via Francés reittiä Ranskan Le Puysta Santiagoon.

”Onko eka camino?” Keskustelu majatalon keittiössä muistuttaa monesti suomalaisella laavulla kuultua. ”Ootko menny Karhunkierroksen?”

Camino de Santiago tunnetaan laajalti maailmalla. Suomessa tunnetaan Kuusamon polut ja tiedetään, että tosi kovat kiiruhtavat Karhunkierroksen juosten. Kuulija voi heti muodostaa kuvan kuuluisilla reiteillä tehdyistä urotöistä. On myös turvallisempaa suorittaa sankaritekoja olosuhteissa, joissa tukena on koko mittava rakenne, reittimerkit, taukopaikat, ruokahuolto ja yöpaikat.

Liukumäkipolkuvenesatamalaituri on nähtävyys.

Jokainen reitti Santiago de Compostelaan on hieno yhdistelmä kulttuurihistoriaa, perinteitä ja ihan tavallista tietä. Via de la Platan varrella näkee akvedukteja ja ylittää roomalaisten rakentamia siltoja, mutta suurimman osan ajasta kulku on tylsää. Maisema ei tarjoa virikkeitä. Jalat takovat työtä. Pää pyörittää irtonaisia ajatuksen katkelmia.

Tärkeää on tien pituus. Kovuuskin. Vain sitä kautta, tarpeeksi pitkään kulkemalla voi lopulta leijua irrallaan matkanteon maisemassa, joka on yhtälailla mielessä, kun ympäröivässä maailmassa.

Kyläbaarissa, kahvin ja sitruunalimun ääressä kaikki tuntuu ylenpalttiselta. Tuntuu kuin olisin avaruusolento, joka yrittää jäljitellä tätä planeettaa kansoittavaa kaksijalkaista elämänmuotoa. Seuraan kiinnostuneena liikettä ja vaihdettuja sanoja. Nappaan kiinni kielestä. Opettelen tapoja. Ehkä emoaluksessa unohdettiin kalibroida säätelyjärjestelmä. Liioittelen vähän kaikessa tuntemisessa. 

Ja lopulta lähes kaikkina päivinä tulee tehtäväksi päästä perille jonnekin pelkän tiellä olemisen sijaan. Päivän päälle pääsee majoittumaan taloon, jossa väki on samalla asialla ja puhuu samoista tien asioista. Tämä on tärkeää, kun on retkikamppeissa ja likainen ja väsynyt. En halua mennä kärpäspilvi ympärilläni häiritsemään hotellin asiakkaita.

Enemmän viittoja voi aiheuttaa levottomuutta suoralla tiellä.

...suoralla tiellä...

...tiellä...

Mutta Camino on myös, ensin ja varsinkin, uskonnollinen reitti ja riitti. Monelle ei uskonnollisellekin se on elämän murroskohdassa tarpeellinen irtiotto. Tottahan minäkin mennessäni mietin ja suuriakin, sikäli, kun kävelijän ajatus pysyy kasassa. Minulle vaellus pyhiin ei kuitenkaan palvele tarvetta järjestää elämä uudelleen. Myöskään en ole majataloissa käynyt keskusteluja uskonasioista.

Kun kohtaan lahjoituslaatikot ja kuulen moikuvat kellot mieleeni tulee satoja vuosia ahneutta, valtaa ja ulkokultaisuutta. Kun näen miehet kaavuissa ajattelen hikisten ukkojen klähmäisiä käpäliä. Armo ja rakkaus eivät mielessäni välttämättä yhdisty herttaisimmankaan nunnan kuvaan.

Mäen päällä, Alcuescar.

Monet vaeltavat näitä reittejä pätkissä. Tällä lomalla kävelen tuonne ja ensi kerralla siitä eteenpäin. Minäkin olen arvellut käveleväni Meridaan asti. Ja sen jälkeen olen kävellyt vielä kolme päivää. Silti mietin voiko tämän näin vain lopettaa. Tänään pyhiinvaeltaja, huomenna vain vaeltaja. Turisti. Ehkä kävelen vielä päivän tai kaksi tai korkeintaan kolme. 

Via de la Plata I

Camino de Santiago tontin kulmalla. Se tarkoittaa merkittyä reittiä, opassivuja paperilla ja verkossa sekä edullisia majoituspalveluita. Ennen kaikkea Euroopan tunnetuimmalle pyhiinvaellusreitille astuminen tarkoittaa toisia vaeltajia, kulkijoita joiden kanssa jakaa päivän patikkakokemukset majatalon keittiössä.

Huelvan kaupungista alkunsa saava eteläinen reitti, Camino del Sur on täysin toisenlainen. Reittiä merkitsevät keltaiset nuolet johtavat toisinaan harhaan tai puuttuvat kokonaan. Joudun metsästämään majoituksen soittelemalla kaupungintaloille. Kuljen yksin. Yövyn yksin.

Uskottelen itselleni, että kaikki muuttuu, kun saavun Zafraan. Etelän polku yhtyy siellä Sevillasta tulevaan Via de la Plata reittiin. Pääkadun varressa on suuri majatalo pyhiinvaeltajille ja alempana kaupungilla vielä toinen, vanhan luostarin muurien suojassa. Asetun ensimmäiseen. Lähiravintolassa on erityinen alennus pyhiinvaeltajille, mutta heitä en vieläkään kohtaa.

Aamulla, Zafran takalaidalla minut ohittaa kuusi pyöräilevää pyhiinvaeltajaa. Jokaisen takalaukkua koristaa iso keltainen simpukka. Minun repussani ei keiku symboleita, mutta iso kantolaite, sauvat ja hattu tekevät minusta tunnistettavan Jaakontien taivaltajan. Huuto ja heiluvat kädet katoavat pölypilveen. Ihmeen paljon tietoa ehditään vaihtaa kirjaimellisesti ohikiitävässä hetkessä. Seurue on kiiruhtamassa illaksi Cáceresiin, lähes 140 kilometriä pohjoiseen. Yön he olivat viettäneet siinä toisessa majatalossa.

Paahteisella viinipellolla ajatuksiinsa vaipuneen kulkijan yllättää takaa tuleva pyöräilijä. Yksin ajava mies pysähtyy rinnalle. Hän on lähtenyt liikkeelle Gadizista, Espanjan lounaisrannikolta. Olen kolmas pyhiinvaeltaja, jonka hän tapaa. Ajettua matkaa on kertynyt yli 400 kilometriä. Kulkijoita on kaiken kaikkiaan niin vähän, että kohdalleni osuneet kohtaamiset voi käydä yksitellen läpi.

Soratie, taivas, viiniviljelmä, eikä muuta.

Riemua ensinäkemältä.

Ensimmäisenä päivänä Via de la Plata reitillä taivallan lyhyen aamupatikan Los Santos de Maimonan kaupunkiin. Täälläkin pitää poiketa kaupungintalon kautta. Kansliasta saan avaimet käteen. Omin päin etsin majatalon ja käyn portista matalan muurin rajaamaan pihaan. Tontilla on kaksi rakennusta. Toisessa on keittiö ja ruokasali, toisessa ovat makuuhuoneet ja suihkutilat, miehille ja naisille omansa. Kaikki kaksitoista sänkyä ovat vapaana. Otan päivätorkut. Pesen pyykkiä. Levittelen vaatteet polttavan kuumalle patiolle. Asetun ottamaan toiset torkut.

Minut herättää toinen kulkija. Manuel on viikonloppuvaeltaja. Hän tekee nelipäiväistä työviikkoa Sevillassa. Perjantaisin hän matkustaa julkisilla kulkuneuvoilla tai kaverin kyydillä lähtöruutuun ja kävelee mahdollisimman pitkälle. Lauantai on täyttä tietyötä. Sunnuntaina Manuel lähtee liikkeelle ennen auringonnousua. Hän kävelee, kunnes illan suussa pitää ottaa kyyti kotiin. Maanantaiaamuna pyhiinvaeltaja on taas palkkatöissä konttorilla. Yhden viikonlopun aikana Manuel saa kokoon yli sata kilometriä caminoa, mutta mitä pidemmälle hän etenee, sitä enemmän vievät siirtymätaipaleet aikaa. Tällä menetelmällä Manuel on suorittanut jo Pohjois-Espanjassa kulkevat Caminot Francés ja Primitivo.

Manuel on hauska heppu ja huomaavainen. Illalla hän tunnustaa kuorsaavansa. Ei enää niin kovaa, kun röökiaikoina, mutta kovaa kuitenkin. Hän muuttaa toiseen makuusaliin. Manuel lähtee hyvin aikaisin. Emme tapaa enää koskaan.

Minä taivallan iltapäivän polttavassa kuumuudessa La Almazara majatalon pihaan. Matala oranssinpunainen rakennus kuivalla tasangolla on vanha öljynpuristamo. Majoitustilojen yhteydessä on museo. Takapihalla on uima-allas. Talo luokitellaan nimikkeellä albergue turistico. Se tarkoittaa, että matkailijat ovat tervetulleita, mutta pyhiinvaeltajat ovat etusijalla. Pyöräilijät ovat kaukana edellä, Manuel on kaukana edellä, muita en ole polulla tavannut. Siksi onkin yllättävää kuulla, että en mahdu taloon.

Albergue on täynnä hääväkeä ja luokkakokoukseen saapunutta väkeä. Soitan kahvikupin takaa seuraavaan pyhiinvaeltajien majataloon. Sekin on täynnä samaa väkeä ja moottoripyöränäyttelyssä vierailevaa väkeä. Otan pullon kylmää sihijuomaa ja soitan valtatien varressa ravistuvaan La Marinaan. Varaan huoneen. ”Se on kaikkein huonoin hotelli”, päivittelee Almazaran isäntä, kun maksan juomani. Olen parhaat päivänsä nähneen majoitusliikkeen ainoa yövieras.

Seuraavana päivänä kävelen kokonaisen kilometrin Villa Franca de Barrosin keskustaan. Viikonloppuvieraat ovat lähteneet. Albergue Extrenature on tyhjä. Synnintuntoon tullut majoitusmestari pyytää tuhannesti anteeksi ja korvaa pyhillä asioilla liikkuvaan kulkijaan kohdistuvan epäoikeudenmukaisuuden antamalla oman huoneen ja pyykkipalvelut makuusalipunkan hinnalla.

Melkein samalla oven avauksella pyyhältää sisään ruskeaksi paahtunut balettitanssija Antoine. Hän on syntynyt ranskassa, mutta asuu saksassa. Vaihdamme muutaman sanan saksaksi. Niistä jokainen minun pitää yksitellen kammeta vieraan kielen kentän valloittaneen espanjan sanojen takaa. Antoinen tytär on opiskellut suomessa. Sen verran selviää.

Illalla talon täyttää ranskankielinen puhe. Antoinen kävelykaveri Yves on saapunut. Miehet ovat tiellä tutustuneet ja etenevät samaa etappivauhtia. Yves puhuu hieman englantia. Tarvittaessa kumpikin muotoilee ranskan kielestä jotain espanjaa muistuttavaa vain ääntämystä muuttamalla. Miehet tulevat ymmärretyksi.

Yves on Camino-veteraani. Hän on kulkenut pohjoisen tien -Camino del Norte- kotoaan Agenista asti ja ranskalaisen tien -Via Francés- aloittaen Le Puyn katedraalista kaukaa ranskan puolelta. Molemmille kävelyille kertyy mittaa yli 1500 km. Nyt hän aikoo Santiagoon päästyään ajaa bussilla alas Lissaboniin ja palata vielä Portugalilaista tietä -Camino Portugués- Jaakobin oletettujen luiden luo.

Asustamme samoissa majataloissa kolme yötä. Tuntuu mukavalta saapua, kun tuttu naama hymyilee tervetulleeksi. Tämä on sitä Caminoa, mitä osasin kaivata. Antoine nauraa paljon ja herkästi ja hoitaa jalkojaan suurella huolella. Yves onnistuu sinisessä paidassa ja panamahatussa näyttämään koko ajan siltä, kun olisi kävelemässä vain kahvilasta toiseen. Molemmat ovat minua monta vuotta vanhempia.

Torremegía on pieni matalien rakennusten rykelmä tasangolla. Majatalo löytyy helposti, mutta ovi on lukossa. Taas tarvitsen puhelinta. Majoittaja on myös ravintoloitsija. Noudan avaimen baarista. Herra ja rouva omistaja riitelevät äänekkäästi. Äijä on laittanut viinilaseja väärään hyllyyn. Tiskin takana avustava nuori nainen nauraa työnantajien kiivailulle estottomasti. Minä juon kahvia ja sitruunalimua. Poikkean kaupan kautta ja avaan oven samaan aikaan sattuville ranskalaisille. He puolestaan avaavat oven kahdelle portugalilaiselle pyöräilijälle. Syntyvää portugalin ja ranskan sekaista keskustelua en edes yritä seurata.

Meridassa majatalon monilukuisia kerrossänkyjä miehittää tuttujen lisäksi ensin kaksi pyöräilijää Portugalista ja sitten kolme en tiedä mistä, koska torkun, kun he saapuvat ja nukun kun he lähtevät.  

Roomalainen silta yli Guadiana-joen.

Roomalaiset rauniot virastotalon kivijalassa.

Molino de Pancaliente. Albergue on rakennettu vanhaan myllyyn.

Meridan haikarat asuvat akveduktin päällä.

Etenen hitaasti. Pätkin verkko-oppaaseen merkittyjä päivätaipaleita lyhyempiin osasiin. Olen matkalla vaikka pysyisin paikallani. Ei tarvitse pitää kiirettä. On hyvin, hyvin kuuma. Aivan pikkuruiseen El Carrascalejoon on rakennettu hieno majatalo. Minulla on kaksikymmentäneljä sänkyä, mistä valita. Talon toisessa siivessä on suosittu ravintola. Se saattaa olla myös tämän taajaman ainoa ravintola.

Aljucén. Albergue San Andrés ja melkein koko kaupunki.

Aljucénin kaupungissa majatalo San Andrésiin syöksyy britti Paul. Hän on ollut satulassa kaksitoista tuntia yli kolmenkymmenen asteen helteessä. Hän juuttuu keittiöön puhumaan. Kypärä pysyy päässä. Laukut roikkuvat käsissä. Pyörän lukitsemisesta on kova huoli. Mies sauhuaa ja touhuaa. Rivien välistä luen, että hän ajaa pakoon elämäänsä. Uusi koti on espanjasa, mutta Britteinsaarille on yhtämittaa asiaa, koska pojalla on ongelmia. Mies säkenöi levottomuutta. Silmät pullistuvat päästä ja sylki roiskuu. En pääse perääntymää yhtään lähemmäs tiskiallasta. En lähde kylän baariin.

Kanssakulkija.

Seuraavana päivänä tapaan mäessä miehen kaukaa Korean niemimaalta. Hän selaa risteyksessä puhelinta. Vasempaan kääntyvän tien varrella pitäisi olla hotelli. Mies on kävellyt minua puolta pidemmän päivän, noin neljäkymmentä kilometriä. Olemme melkein perillä. Alcuescar on heti kumpareen takana. Kaupungin laidalla on majatalo, mutta sinne mies ei halua. Paikka on kuuluisa uskonnollisuudestaan. Korealainen ei halua olla missään tekemisissä kiihkeiden ristin heiluttajien kanssa. Minä taas haluan kokea juuri semmoista, olenhan sentään pyhiinvaeltaja.

Kirkko tulee liki.

Valtavaan rakennukseen majoittuu kanssani vain yksi herra Jose Maria. Myös hän on urakoinut yli neljäkymmentä kilometriä. Jose Maria tarvitsee apua talon portaissa. Aamulla hän lähtee tielle paljon ennen minua.

Talvella Tukholmassa

Pelottavat Pohjolan Urhot, tutkimusmatka Tukholmaan

”Onko paikkalippuja?” huutaa vaunun ovesta kurkotteleva konduktööri. Minulla on. Ostin sellaisen, kun luulin, että se olisi pakollinen. Taidan olla ainoa. Rinkkaa pään päällä kantaen kahlaan ihmismassan läpi. Väki pakkautuu perässäni sisään. Viimeksi tulleet konttaavat edelle ehtineiden matkalaukkujen yli. Isot askit peittävät lattian koko käytävän mitalta. Nousen Kööpenhaminan junaan Saksan Flensburgissa. Maiden välinen raja on kaupungin laidalla. Tämä pohjois-eurooppalainen juna on kuin sellainen intialainen, jonka katolla istuu ja kyljillä roikkuu väkeä.

Viereeni istuu mies Tukholmasta. Hänen perheensä on hajaantunut pitkin vaunua. Melko varmaan kaikki ovat kyydissä. Lukua otetaan pitkin matkaa. Vastapäätä, pöydän taakse ahtautuu kaksi nuorta naista Saksasta isot rinkat sylissään. He ovat matkalla Norjaan retkeilemään. Kaikki pelkäävät, että jollakulla on sittenkin paikkalippu juuri heidän istuimelle. Ihmettelemme täyttä junaa ja nostelemme konttaajien matkatavaroita.

”Meidän kylän lähellä on monta paikkaa, joiden nimi viittaa pakenemiseen ja piiloutumiseen”, sanoo toinen saksalainen. ”Metsiin ja luoliin karattiin, kun ruotsalaiset hyökkäsivät yli maan.” ”Sorry”, sanoo ruotsalainen. Minä myönnän, että myös minun maanmieheni rellestivät samassa porukassa.

Hakkapeliitat siellä Kolmikymmenvuotisen sodan kentillä hakkasivat päälle. Minulle on kerrottu, että Itä-Ruotsista kootut ratsuväkiosastot saivat nimensä suomen kielellä huudetusta sotahuudosta, hakkaa päälle. Minulle on kerrottu, että vääryydellä väkisin värvätyt miehet olivat Ruotsin armeijan hurjimmat ja rohkeimmat soturit. Pakko-otettuna, väärän värisen lipun allakin he tekivät enemmän kuin osansa. Ilman näitä urhoja vellihousuruotsalaiset olisivat uponneet kuin Vasa-laiva. Maailman ohuin kirjahan on kuulemma ”Ruotsalaiset sotasankarit”. Vaan entä ne maan itäisistä kolkista tulleet urhot? Mitä heistä kirjoitetaan?

1600-luvun alussa ei karttoihin piirretty kättä heiluttavaa pellavapäistä neitoa, joka mekon helmat liehuen, ylväänä, kuin antiikin Afrodite, seisoo pohjolan perällä, idän ja lännen mahtien välissä. Idea kansallisvaltio Suomesta tuskin oli puheenaiheena yhdessäkään päreen valaisemassa tuvassa, jossa pellavia puhteella loukutettiin ja taatto kanteletta veisteli. Minulle on kerrottu, mutta kuvani perustuu Topeliuksen Välskärin kertomuksiin ja oppikirjan asemaan nostettuun Maamme-kirjaan, jossa suomalaisperäistä ratsuväkeä kuvaillaan väkevin sanoin, ”...he saivat aikaan sellaisen Berliinissä, Wienissä ja monissa kaupungeissa ja maissa, että heitä verrattiin luonnon alkuvoimiin, joita kukaan ei voi vastustaa.”

Hakkaa päälle, mutta tietenkin vain vastapuolen sotilaita. Hurjimmat ja rohkeimmat ja suomalaisimmat tietysti hakkasivat päälle vain taistelukentällä käydyssä reilussa taistelussa. Vaan entä suurvaltaruotsalaiset julmurit. Olivatko vetelät roikaleet myös ryöstäviä ja raiskaavia sotarikollisia. Miksi muuten olisi juostu metsäpiiloon ja kannon koloon kuin kaniinit? Miksi saksan vaaleat eivät toivottaneet maailman demokraattisimman pohjolan vaaleita esi-isiä avosylin tervetulleeksi ja heitelleet kukkia näiden tielle? Matkustan Tukholmaan katsomaan miten Ruotsisssa tehdään tiliä menneisyyden kanssa.

Länsi-ja Itä-Ruotsi.

Ensimmäinen kohde on Historiska Muséet. Osoite on lupaava. Kadun nimi Narvavägen viittaa aiheeseeni, mutta mies vastaanottotiskillä jäähdyttää intoni. ”Meillä ei ole juuri mitään Kolmikymmenvuotisesta sodasta”, hän pahoittelee. Päätän kuitenkin kiertää näyttelyn, joka seuraa aikajanaa kivikaudesta nykypäivään. Muodostaisin nopeasti kokonaiskuvan nykyään Ruotsina ja siinä sivussa myös Suomena tunnetun alueen historiasta. Sitä paitsi valtavassa rakennuksessa on hieno keskiaikaisen taiteen kokoelma ja maailman vanhimmat urut, tarkalleen ottaen niiden kuoret. Opin paljon myös Gotlantilaisesta verilöylystä, joka Visbyn taisteluna tunnetaan. Tappiollinen talonpoikaisarmeija lapioitiin joukkohautoihin kaupungin muurien ulkopuolelle. Vitriinissä on rautapaitojen huppuihin jääneitä kalloja vuodelta 1361.

"Saksa tuhoutui Kolmikymmenvuotisessa sodassa."

Seuraavana päivänä kävelen pyryssä kansallismuseoon. Portaiden edessä amerikkalaiset heittelevät toisiaan pään kokoisilla lumipalloilla. ”That was a very bad idea”, sanoo osuman saanut mies. Museon seinällä roikkuu suuri maalaus, jossa myös osuman saaneen kuningas Kaarle XXII:n ruumista kannetaan samanlaisessa kelissä kotiin Norjassa kärsityn tappion jälkeen. Vuorten yli johtaneelle kärsimystielle jäi 3000 miestä Karoliinien sotaväestä. Kaksi kolmesta menehtyneestä oli lähtöisin valtakunnan itäosasta. Maalauksessa kuvattu tapahtuma ajoittuu vuodenvaihteeseen 1718-1719. Seuraavina vuosina Ruotsi neuvotteli rauhansopimukset ja parikymmentä vuotta riehunut Suuri Pohjan sota saatiin lopetettua. 

Talo on valtava ja portaikot suuria, mutta Kolmikymmenvuotisen sodan terroriaalloista ei löydy todisteita. 1600-luvun salissa on paljon miekkoja, mutta ne ovat myyttisiä aiheita kuvaavissa maalauksissa. Irti leikatut päät ovat Holoferneen ja Goljatin.

”Oh mein gott, das kann ich nicht bleibe”, huudahtaa metrin mittainen saksalaistyttö, kun hän astuu huoneeseen, jossa on Kreivi Nils Bielken katettu sänky.

Domenico Fetti, Daavid ja Goljatin pää, 1600 luku.

Seuraava kohde on salmen takana, kuninkaanlinnan kivijalassa. Livrustkammaren käy läpi Ruotsin kuningashuoneen historiaa aseita ja asusteita esitellen. Osun paikalle parahiksi opastetun kierroksen aikaan. Opas poimii esiin ällistyttäviä yksityiskohtia ja elävöittää historiaa erittäin hienosti. Kolmikymmenvuotinen sota on jättänyt jälkensä tekstiileihin. Kustaa II Adolfin paidassa on kuulanreikiä. Ruotsein, Gööttein ja Vendein kuningas, Pohjoisen Leijona, kuoli Lützenin taistelussa 6. marraskuuta 1632. Omassa vitriinissään on verinen riepu, jonka sisään käärittynä kuningatar Maria Eleonoora kuljetti miehensä sydäntä.

Kustaa II Adolf

Myös Armémuseum, on valtava rakennus. Se seisoo laajan paraatikentän takana. Lumi tuiskuaa aina vaan. Haluan suorinta tietä tutkimusaiheeni ääreen. Kysyn vastaanottotiskillä, mistä salista löydän Kolmikymmenvuotisen sodan. ”När var det?” Vastaan, että 1600-luvulla ja virkailija ohjaa minut oikeaan kerrokseen. Museokaupassa myydään kanuunan muotoisia piparkakkumuotteja.

Sota on hallitsijan parasta aikaa, tai jotakin sen tapaista uhosi aurinkokuningas Ludwig XIV. Ensimmäisessä salissa kohtaan taistelevat simpanssit asetelman. Keskellä huonetta seisoo kookas kartio. Se on kulunut ja ruma. Se on arkinen kuin pahvilaatikko. Tämän toosan sisään, lähes 20 metrisen raketin kärkeen oli pakattu 400 kertaa Hiroshiman yllä räjäytetyn atomipommin verran ydinvoimaa. Kartio on neuvostoliittolaisen R-12 ohjuksen kärki. Istun viereiselle penkille kuvittelemaan tasaiseksi tuhottua Tukholmaa.

Kädelliset käyvät kamppailuun.

Seuraavassa suuressa salissa pääsen vihdoin Kolmikymmenvuotiseen sotaan. Sota alkoi nykyisen Saksan maaperällä protestanttien ja katolisten välisenä mellakkana. Vaikka taistelut käytiin pääasiassa Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan alueella, löytyy osallistujalistalta kaikkiaan 16 eurooppalaista toimijaa Skotlannista Osmanien valtakuntaan. Uskonnolliset vaikuttimet menettivät vuosikymmenten mittaan merkityksensä ja sodassa taisteltiin vallasta. Vuonna 1648 solmitun Westfalenin rauhansopimukseen kirjattuja periaatteita pidetään nykyaikaisten suvereenien valtioiden alkuna.

Raatoja tantereella.

Löytöretkellä ei aina löydetä Niilin lähteitä, eikä tutkimusmatkailija joka kerta hiihdä navalle asti. Tälläkään kertaa ei löytynyt jälkiä Taalainmaan kannibaaleista eikä Vänernin rannan pajukossa väijyvistä pääkallonmetsästäjistä. Jos sensaationnälkäinen, omasta oivalluksestaan innostunut matkailija olikin arvellut päässeensä valtavan peittely-ja valkopesuoperaation jäljille ja kohtaavansa Tukholman museoissa silkkaa sumutusta ja suurvalta-ajan suurieleistä, kansalliskiihkoista kohotusta, joutui heppu hellekypärän alla pettymään.

Sodista kerrotaan asiallisesti. Omia urhoja ei nosteta Ruotsin riikin Pantheoniin, eikä vastapuolen sotureita kuvata pikkulapsia syöviksi paholaisen palvojiksi. Kaikessa paistaa pyrkimys tutkittujen tosiseikkojen kunnioittamiseen sekä tapahtumien ja taustojen tasapuoliseen esittämiseen. Museo on laitoksena kiinni historiatieteessä eikä tähtää myyttien rakentamiseen tai vahvistamiseen. Kerrotaan, että sodassa haavoitutaan ja kuollaan. Kerrotaan kuinka kurjaa, kylmää ja kuraista sotaretkellä oli silloinkin, kun aseet eivät pauku. Kerrotaan miten nälkä ja taudit tappoivat enemmän kun aseet. Omienkaan hirmutekoja ei peitellä. Tunnustetaan, että hallitsijoiden pyrkimyksistä kärsivät paitsi sotilaat, myös näiden läheiset ja ne onnettomat, joiden maiden läpi armeija marssi.

Tukholman museoista voi poistua siinä luulossa, että lahden takaiset kantaruotsalaiset olisivat voineet pärjätä taistelukentillä ja saavuttaa suurvalta-aseman ilman itäisistä kolkista värvättyä väkeä. Hakkapeliittoja ei mainita missään. Se ainakin vaikuttaa varmalta, että Ruotsi on valtio ja kansakunta, jonka ei tarvitse perustella olemassaoloaan muinaisia kuninkaita palvomalla tai käytyjä sotia muistelemalla. Ei ole tarvetta haikailla muinaisten suuruuden aikojen perään, kun Tukholman museoista löytyy nykyajan sankareita, kuten ABBA ja Avicii.

Vaalimakkaraa

Kesätyömatkapyöräilijä -22

Pitäisi ja pitäisi. Kirjoittaa. Olen ollut kolme kuukautta matkalla poikki läntisen Euroopan. Pöydän kulmalla painostaa pahvilaatikko. Sieltä kurottavat työvaloon kartat, matkalta kerätty löytötavara ja itselle postitetut kuoret muistiinpanoista paksuna.

Olen nauttinut jokaisesta omavaltaisesta suihkusta omassa kylpyhuoneessa. Olen pistänyt oman pesukoneen pyörimään. Pyykki on pesty puhtaaksi asti ja sen on saanut rauhassa kuivata. Olen ahminut kaksi kirjaa vankileireistä, yhden yhdestä Hennalassa ja toisen tuhansista kautta sunnattoman Neuvostoliiton. Olen pureskellut puolikkaan sotahistoriallisen järkäleen. Siinä taistellaan Ardenneilla, maisemissa missä patikoin vain kuukausi takaperin.

Pitäisi ja pitäisi ja innostaisikin, mutta nyt olen taas matkalla. Pyöräretkellä, koska Euroopan raittia sauvakävellessä kadehdin vauhdikkaasti viilettäviä polkijoita. Leirintäalueilla katselin aamukahvin yli, kun he pakkasivat laukkujaan. Miten paljon niihin mahtuukaan, paljon enemmän kun rinkkaan ja miten kevyesti se paljous kulkee. Liki rituaalinomainen järjestystä luova tanssi pyörän ympärillä oli minullekin läpituttu. Sitä seuraisi polkimeen lukittuvan kengän kilahdus. He ehtisivät vaikka minne!

Kesän ainoat pyöräilijät, joita en yhtään kadehtinut raatoivat ylös Covadongan mäkeä Picos de Europa kansallispuistossa. Melkein 13 kilometriä pitkä nousu on ollut mukana Espanjan ympäriajon, Vueltan, reitillä yli 20 kertaa. Mäki tuntui loputtomalta jopa linja-auton kyydissä.

Lauttarannan lähtökuopissa.

Nyt minä olen pyöräilijä ja onhan meitä muitakin. On elokuinen viikonloppu. Aurinko paistaa. Saariston rengastiellä riittää vielä liikennettä. Kierrän vastapäivään. Kaikki muut ovat menossa myötäiseen. Moikkaan jokaista. Noin joka neljäs vastaa tervehdykseen. Ollaan kylmässä pohjolassa, ei Euroopan sydänmailla.

M/S Östern vie Nauvosta Rymättylän Hankaan. Muotoilen apurahahakemusta laivan kahviossa. Satamasta, heti laiturin pielestä alkaa nousu. Rymättylän mäet ovat kovia. Eivät niin kovia, kun espanjan vuorilla, mutta paljon pidempiä, kun rengastien eteläkaarella. Laskuja on laskujeni mukaan yhtä paljon kun nousuja.

Lutteenkurkun rantaviivaa läheltä seuraava Merimaskuntie on hauska ajaa vaikka onkin päällystämätön. Askaisten kurkkumarkkinat on ehtinyt iltaohjelmaan asti. Holvin terassilla horsmankukka on kuin antajansa. Maisema painuu tasangoksi. Ilta-aurinko lämmittää. Mietoisissa on tapahtunut mullistus. Matkavirvoke on tätä nykyä Helwin virvoke. Yöpaikka löytyy Vehmaalta, metsäkoneen jäljen tasaiselta keskipenkalta. Metsän takaa, Tanssipaviljongin lavalta vaimeana kuuluva valssi keinuttaa uneen. Aamukahvit juon parin uneliaan kilometrin jälkeen huoltoasemalla. Hakemuksen työstäminen jatkuu.

Kanervaleiri, Vehmaa.

Kukkulalla, Helsinginrantaan vievän kippuran varressa seisoo viitta, kyynelten kallio. Nyppylälle on pystytetty taulu, jossa kerrotaan tarina tarkemmin määrittelemättömältä ajalta ”ennen muinoin”.

Serkukset Liisa ja Heikki rakastivat toisiaan lapsesta saakka, mutta lähisukulaisten liiallinen läheisyys oli epäsopivaa. Huolestuneet vanhemmat sijoittivat nuoret etäälle toisistaan. Varmana Heikin paluusta Liisa antoi rukkaset naapurin Yrjölle. Heikki kirjoitti kirjeen itselleen kuninkaalle, anoen lupaa astua avioon serkkunsa kanssa. Tarina kertoo, ettei kirje tavoittanut monarkkia ja ruotsinkielikin oli kehnoa. Nokkaansa pitkin katsovat hoviherrat postittivat kieltävän vastauksen yli Pohjanlahden. 

Rakastavaiset uhmasivat asioiden järjestystä ja antoivat intohimolle ylivallan. Syntyi avioton lapsi. Mustasukkainen Yrjö otti yhteyttä virkavaltaan. Tuomarin edessä tunnusti susipari rakkautensa pää pystyssä, ilman katumusta. Tuomari langetti kuolemantuomion. Tarinan mukaan Heikki mestattiin. Liisa joutui katsomaan sulhasen surman, sitten sytytettiin rovio hänen jalkainsa alla. Vauva upotettiin kiehuvaan veteen. Siitä pitäen ovat rakkaudessa onnettomat käyneet tällä paikalla kyyneliä vuodattamassa. Joku onneton on käynyt myös ammuskelemassa. Taulun alla on hylsyjä.

Kyynelten kallio, Taivassalo.

Tulituksen jäljet.

Taivaallista mökkeilyä Taivassalon saaristossa seuraa vene-ja autokyyti Turkuun. Kupittaalta lähtevän junan vaihdan Pasilassa Joensuuhun menevään. Huolestuttava kuuden minuutin vaihtoaika on hyvin riittävä, kun junat kulkevat ajallaan ja henkilökunta antaa kysyvälle tiedon tulo-ja lähtöraiteesta sekä neuvoo lyhimmän reitin näiden välillä. Laiturilta toiselle voi siirtyä ajoluiskia pitkin polkien.

Jään pois Parikkalassa. Täällä yhdeksän minuutin vaihto on ylenpalttisen väljä. Kiskobussi seisoo viereisellä raiteella. Meluisa kyyti vie Savonlinnaan kautta kauneimman järvisuomen.

Pyörällä on oma paikka omassa vaunussa.

Majakkaniemen leiri, Savonlinna.

Kesäisen työmatkan varsinainen syy on kuitenkin juhla. Riihisaari-Savonlinnan museo on saanut uusittuihin tiloihin näyttelyn, jossa 17 taiteilijaa tapailee vesiteemaa. H2O-VEDEN HENKI- näyttelyn on koonnut Kirsimaria E. Törönen. Minulta on saliin ripustettu kolme kookasta valokuvatulostetta ja niiden väliin kiinnitetyllä näytöllä pyörivä video.

Ripustuskuva. Sami Funke/Studio Funke

Tiedon vihreä lippu/The Green Flag of Knowledge on jo vuosia mukana kulkenut, jatkuva ja hahmoaan hakeva kokonaisuus. Rakensin ensimmäisen myllyn riisipellon kastelukanavaan Balilla, missä muoviroska tukkii satumaisen kauniin saaren vesiväylät. Mylly on yksinkertainen mekaaninen laite, joka vesivoimalla heiluttaa vihreää lippua, puskasta tankoon napattua lehteä. Ajatus on leikin kautta kiinnittää huomiota vesien tilaan. Ei kai kukaan haluaisi asettaa askartelemaansa härveliä puroon, jossa roskat tuossa tuokiossa pysäyttävät rattaan. Vuosien varrella olen rakentanut myllyjä kahdeksassa maassa. Työpajoja on järjestetty muutama. Toivon, että tämä hyötyyn tähtäävä lysti kasvaa villitykseksi ja maailmanlaajuiseksi massaliikkeeksi.

Ensimmäinen mylly Lod Tunduh, Ubud, Bali, 2015.

Juhlien jälkeisenä aamuna herään vanhan sairaalan seinien sisään sijoitetun Willa Arian oikeasta vuoteesta. Olen osunut kauniin ja viihtyisän kesähotellin viimeisen viikonlopun asiakkaaksi. Aamiaisella on hauska lukea paikallisen lehden jättijuttu näyttelystä.

Kaupungista ulospääsy vaatii vielä yhden evästauon kannellisen kahvimukin kanssa. Istahdan Jalmarin aukiolle. Oikean käden puolella huomaan nähtävyyden, jota minulle illalla mainostettiin. Olavinlinna ei ole Savonlinnan ainoa linna. Saimaan rannalla uhmaa aikaa ja muurinmurtajia myös Kauppalinna. Sen ovet on hitsattu kiinni. Ikkunoita on rikottu. Saatanaa kuulemma palvotaan. Vallihaudan virkaa toimittaa parkkihalli. Kukaan ei myönnä omistavansa ostoskeskusta. ”Mahdolliset omistajatahot pesevät kätensä Kauppalinnasta.”, uutisoi Suomen Yleisradio.

Aloitin verkkoon kirjoittamisen vuonna 2013. Noin miljoona askelta-blogi seurasi kävellen tehtyä matkaa kotiovelta, Norrskatan saarelta, Rovaniemelle. Siitä pitäen olen kulkeissani ottanut kuvia tyhjistä kaupoista ja hylätyistä huoltoasemista. liiketila

Kauppalinna on kuitenkin jotain aivan muuta, kun kyläkauppa sorateiden risteyksessä. Rakennus on mitoiltaan valtava ja se on keskellä elävää kaupunkia. Kauppalinnan parkkipaikalla ei korvissa soi kaihoisa tango edellisen sukupolven kaikuna. Kauppalinna on uudemman ajan rakennus. Luulen kuulevani ensin euro dancea ja lopulta suomirappia. Olen ällistynyt. Kaipaan selitystä. Taidan tuntea myös vähän vahingoniloa. Naapurikerrostalossa asuva nainen sanoo tuntevansa voimatonta raivoa.

Savonlinnaan mennään, siellä ajetaan ja sieltä poistutaan hienoja pyöräteitä pitkin, mutta ennen pitkää sitä löytää itsensä kapealta pientareelta usein liian liki kiiruhtavien autojen armoilta. Koska suunnitelma on välttää isoja teitä 14 ja 5, poikkean lounaaseen. Tältä kantilta voisi löytyä pyöräilijälle paremmin sopiva, ei liiaksi mutkaa matkaan tekevä reitti. On kamalan kuuma.

Sulkavalla asetun rantakoivun niukkaan varjoon. Syön eväitä ja uin. Koululaiset ovat tulleet pelaamaan jonkinmoista joukkuepolttopalloa vedessä. Pojat ja opettaja kirmaavat laiturilla, loikkivat veteen ja jahtaavat siellä saalistaan kuin ahnaat krokotiilit. ”Läheltä ei tarvitse heittää kovaa”, muistaa opettaja huomauttaa kerta toisensa jälkeen. ”Ei millistä täysiä”, olisi saman sanoman muotoillut oman kylän käpysotilas muinoin. Peli aaltoilee. Elämän ja liikkeen riemu pursuu pärskeissä. Torin laidalla istuvat kunnanalkoholistit penkillä. Juoma kiinnostaa, ei uimasää.

Tie 436 on suora ja Pata-ahon mäki pitkä. Kaskiin kylässä käännän kokan hetkeksi kohti Juvaa. Risteyksessä ennen käännöstä Soiniemeen suuntaan, teen taidetöitä. Heti Savonlinnan jälkeen poimin penkalta puolikkaan pölykapselin. Tähän se jää, pysäkin penkille. Kirjoitan pölykapseliin Euroopan Unionin yhteiset arvot, jotka 2009 kirjattiin Lissabonin sopimukseen. 

”Euroopan unionin perusarvoja ovat, ihmisarvon ja ihmisoikeuksien kunnioittaminen, vapaus, kansanvalta, tasa-arvo ja oikeusvaltio. Nämä arvot yhdistävät jäsenvaltioita eikä unioniin voi kuulua yhtään maata, joka ei tunnusta näitä arvoja.”Julistetaan unionin verkkosivulla. 

Nyt on kysymyksessä uusi, mukana kulkeva, jatkuva ja hahmoaan hakeva kokonaisuus. Poimin jonkin roskan jostain, kirjoitan siihen arvot maan omalla kielellä, kannan sitä mukanani ja sopivan paikan löytyessä jätän sen siihen, ilman selityksiä. Varmaan ovat eu-kansalaiset kummissaan, kun löytävät muistutuksen sitoumuksesta joltain hylkykappaleelta keskellä arkista maisemaa.

Oikotie on päällystämätön. Nousen monta kertaa Savon katolle ja lasken takaisin pohjalle asti. Soratien mutkia seuratessa löydän taas yhden kohteen kuvattavaksi. Kuten liiketiloja, olen kuvannut myös autioita ja raunioituneita taloja. autiotalo

Osa kotimaan matkailun upeutta on kuvitella asukkaat ja elämä näihin rytöihin. Rakennukset ja umpeenkasvaneet pihat ovat kaikki muutoksen muistomerkkejä. Paljon olen miettinyt, miksi päällimmäinen tunne on useimmiten suru. Murehdin aiempien sukupolvien hukkaan mennyttä työtä. Näen yksinäisyyden ja menetyksen täysiä näkyjä. Katson luopumisen lähikuvaa. 

Yhtä hyvin voisin iloita. Suojaa ja ravintoa tarjonnut työ on aikanaan tehty, vaikka tontilla ei seiso vuosituhansia kestävä pyramidi. Voisin riemuita siitä, että joku on päässyt tai päästänyt irti. Kenties ahdas ja ahdistava on jäänyt taakse. Ehkä edessä toisaalla on odottanut parempi ja omannäköinen. Minulla on kuvittelijan vapaus. Mitä ja miksi haikailen?

Mökki vinossa.

Kasi on keikahtanut katolleen.

Karihiekka Luonterin rannassa, kenties kesän paras leiri. Juva.

Savon sierralla kovan nousun merkki on tien pielessä kenottava hiekkalaatikko. Matkalle mahtuu monta kahden laatikon nousua. Yhden mäen rinnoille on jouduttu ripottelemaan kolme laatikkoa. Vanhan mallinen puolipyöreä hiekkasäilö on ankarassakin mäessä ilahduttava näky. Siinähän nousee kamarasta valtava avaruusmatkailija. Rohkeimmat ovat jo avanneet visiirin. Vieraan planeetan ilma tuoksuu männyiltä ja mustikoilta.

Kuparonvirta, Mikkelin Anttola.

Haiskahtaa taiteelta.

Piha ei ihan saa vakuuttumaan talkkarin taidoista.

Illan kähmyssä otan kesän matalimman kylvyn Ruotimon kiviholvisillan pielessä. Kuusikko on synkkä. Mustavetiseen puroon pitää asettua makaamaan, että mahtuu kokonaan veden peittoon. Pystytän teltan tien varteen hirsikatoksen taakse. Keitän pastaa pöydän ääressä. Katoksen on rakentanut Ollikkalan kylätoimikunta. Yhtään taloa ei ole näköpiirissä.

Ollikkalan leiri.