Kesätyömatkapyöräilijä -22

Pitäisi ja pitäisi. Kirjoittaa. Olen ollut kolme kuukautta matkalla poikki läntisen Euroopan. Pöydän kulmalla painostaa pahvilaatikko. Sieltä kurottavat työvaloon kartat, matkalta kerätty löytötavara ja itselle postitetut kuoret muistiinpanoista paksuna.

Olen nauttinut jokaisesta omavaltaisesta suihkusta omassa kylpyhuoneessa. Olen pistänyt oman pesukoneen pyörimään. Pyykki on pesty puhtaaksi asti ja sen on saanut rauhassa kuivata. Olen ahminut kaksi kirjaa vankileireistä, yhden yhdestä Hennalassa ja toisen tuhansista kautta sunnattoman Neuvostoliiton. Olen pureskellut puolikkaan sotahistoriallisen järkäleen. Siinä taistellaan Ardenneilla, maisemissa missä patikoin vain kuukausi takaperin.

Pitäisi ja pitäisi ja innostaisikin, mutta nyt olen taas matkalla. Pyöräretkellä, koska Euroopan raittia sauvakävellessä kadehdin vauhdikkaasti viilettäviä polkijoita. Leirintäalueilla katselin aamukahvin yli, kun he pakkasivat laukkujaan. Miten paljon niihin mahtuukaan, paljon enemmän kun rinkkaan ja miten kevyesti se paljous kulkee. Liki rituaalinomainen järjestystä luova tanssi pyörän ympärillä oli minullekin läpituttu. Sitä seuraisi polkimeen lukittuvan kengän kilahdus. He ehtisivät vaikka minne!

Kesän ainoat pyöräilijät, joita en yhtään kadehtinut raatoivat ylös Covadongan mäkeä Picos de Europa kansallispuistossa. Melkein 13 kilometriä pitkä nousu on ollut mukana Espanjan ympäriajon, Vueltan, reitillä yli 20 kertaa. Mäki tuntui loputtomalta jopa linja-auton kyydissä.

Lauttarannan lähtökuopissa.

Nyt minä olen pyöräilijä ja onhan meitä muitakin. On elokuinen viikonloppu. Aurinko paistaa. Saariston rengastiellä riittää vielä liikennettä. Kierrän vastapäivään. Kaikki muut ovat menossa myötäiseen. Moikkaan jokaista. Noin joka neljäs vastaa tervehdykseen. Ollaan kylmässä pohjolassa, ei Euroopan sydänmailla.

M/S Östern vie Nauvosta Rymättylän Hankaan. Muotoilen apurahahakemusta laivan kahviossa. Satamasta, heti laiturin pielestä alkaa nousu. Rymättylän mäet ovat kovia. Eivät niin kovia, kun espanjan vuorilla, mutta paljon pidempiä, kun rengastien eteläkaarella. Laskuja on laskujeni mukaan yhtä paljon kun nousuja.

Lutteenkurkun rantaviivaa läheltä seuraava Merimaskuntie on hauska ajaa vaikka onkin päällystämätön. Askaisten kurkkumarkkinat on ehtinyt iltaohjelmaan asti. Holvin terassilla horsmankukka on kuin antajansa. Maisema painuu tasangoksi. Ilta-aurinko lämmittää. Mietoisissa on tapahtunut mullistus. Matkavirvoke on tätä nykyä Helwin virvoke. Yöpaikka löytyy Vehmaalta, metsäkoneen jäljen tasaiselta keskipenkalta. Metsän takaa, Tanssipaviljongin lavalta vaimeana kuuluva valssi keinuttaa uneen. Aamukahvit juon parin uneliaan kilometrin jälkeen huoltoasemalla. Hakemuksen työstäminen jatkuu.

Kanervaleiri, Vehmaa.

Kukkulalla, Helsinginrantaan vievän kippuran varressa seisoo viitta, kyynelten kallio. Nyppylälle on pystytetty taulu, jossa kerrotaan tarina tarkemmin määrittelemättömältä ajalta ”ennen muinoin”.

Serkukset Liisa ja Heikki rakastivat toisiaan lapsesta saakka, mutta lähisukulaisten liiallinen läheisyys oli epäsopivaa. Huolestuneet vanhemmat sijoittivat nuoret etäälle toisistaan. Varmana Heikin paluusta Liisa antoi rukkaset naapurin Yrjölle. Heikki kirjoitti kirjeen itselleen kuninkaalle, anoen lupaa astua avioon serkkunsa kanssa. Tarina kertoo, ettei kirje tavoittanut monarkkia ja ruotsinkielikin oli kehnoa. Nokkaansa pitkin katsovat hoviherrat postittivat kieltävän vastauksen yli Pohjanlahden. 

Rakastavaiset uhmasivat asioiden järjestystä ja antoivat intohimolle ylivallan. Syntyi avioton lapsi. Mustasukkainen Yrjö otti yhteyttä virkavaltaan. Tuomarin edessä tunnusti susipari rakkautensa pää pystyssä, ilman katumusta. Tuomari langetti kuolemantuomion. Tarinan mukaan Heikki mestattiin. Liisa joutui katsomaan sulhasen surman, sitten sytytettiin rovio hänen jalkainsa alla. Vauva upotettiin kiehuvaan veteen. Siitä pitäen ovat rakkaudessa onnettomat käyneet tällä paikalla kyyneliä vuodattamassa. Joku onneton on käynyt myös ammuskelemassa. Taulun alla on hylsyjä.

Kyynelten kallio, Taivassalo.

Tulituksen jäljet.

Taivaallista mökkeilyä Taivassalon saaristossa seuraa vene-ja autokyyti Turkuun. Kupittaalta lähtevän junan vaihdan Pasilassa Joensuuhun menevään. Huolestuttava kuuden minuutin vaihtoaika on hyvin riittävä, kun junat kulkevat ajallaan ja henkilökunta antaa kysyvälle tiedon tulo-ja lähtöraiteesta sekä neuvoo lyhimmän reitin näiden välillä. Laiturilta toiselle voi siirtyä ajoluiskia pitkin polkien.

Jään pois Parikkalassa. Täällä yhdeksän minuutin vaihto on ylenpalttisen väljä. Kiskobussi seisoo viereisellä raiteella. Meluisa kyyti vie Savonlinnaan kautta kauneimman järvisuomen.

Pyörällä on oma paikka omassa vaunussa.

Majakkaniemen leiri, Savonlinna.

Kesäisen työmatkan varsinainen syy on kuitenkin juhla. Riihisaari-Savonlinnan museo on saanut uusittuihin tiloihin näyttelyn, jossa 17 taiteilijaa tapailee vesiteemaa. H2O-VEDEN HENKI- näyttelyn on koonnut Kirsimaria E. Törönen. Minulta on saliin ripustettu kolme kookasta valokuvatulostetta ja niiden väliin kiinnitetyllä näytöllä pyörivä video.

Ripustuskuva. Sami Funke/Studio Funke

Tiedon vihreä lippu/The Green Flag of Knowledge on jo vuosia mukana kulkenut, jatkuva ja hahmoaan hakeva kokonaisuus. Rakensin ensimmäisen myllyn riisipellon kastelukanavaan Balilla, missä muoviroska tukkii satumaisen kauniin saaren vesiväylät. Mylly on yksinkertainen mekaaninen laite, joka vesivoimalla heiluttaa vihreää lippua, puskasta tankoon napattua lehteä. Ajatus on leikin kautta kiinnittää huomiota vesien tilaan. Ei kai kukaan haluaisi asettaa askartelemaansa härveliä puroon, jossa roskat tuossa tuokiossa pysäyttävät rattaan. Vuosien varrella olen rakentanut myllyjä kahdeksassa maassa. Työpajoja on järjestetty muutama. Toivon, että tämä hyötyyn tähtäävä lysti kasvaa villitykseksi ja maailmanlaajuiseksi massaliikkeeksi.

Ensimmäinen mylly Lod Tunduh, Ubud, Bali, 2015.

Juhlien jälkeisenä aamuna herään vanhan sairaalan seinien sisään sijoitetun Willa Arian oikeasta vuoteesta. Olen osunut kauniin ja viihtyisän kesähotellin viimeisen viikonlopun asiakkaaksi. Aamiaisella on hauska lukea paikallisen lehden jättijuttu näyttelystä.

Kaupungista ulospääsy vaatii vielä yhden evästauon kannellisen kahvimukin kanssa. Istahdan Jalmarin aukiolle. Oikean käden puolella huomaan nähtävyyden, jota minulle illalla mainostettiin. Olavinlinna ei ole Savonlinnan ainoa linna. Saimaan rannalla uhmaa aikaa ja muurinmurtajia myös Kauppalinna. Sen ovet on hitsattu kiinni. Ikkunoita on rikottu. Saatanaa kuulemma palvotaan. Vallihaudan virkaa toimittaa parkkihalli. Kukaan ei myönnä omistavansa ostoskeskusta. ”Mahdolliset omistajatahot pesevät kätensä Kauppalinnasta.”, uutisoi Suomen Yleisradio.

Aloitin verkkoon kirjoittamisen vuonna 2013. Noin miljoona askelta-blogi seurasi kävellen tehtyä matkaa kotiovelta, Norrskatan saarelta, Rovaniemelle. Siitä pitäen olen kulkeissani ottanut kuvia tyhjistä kaupoista ja hylätyistä huoltoasemista. liiketila

Kauppalinna on kuitenkin jotain aivan muuta, kun kyläkauppa sorateiden risteyksessä. Rakennus on mitoiltaan valtava ja se on keskellä elävää kaupunkia. Kauppalinnan parkkipaikalla ei korvissa soi kaihoisa tango edellisen sukupolven kaikuna. Kauppalinna on uudemman ajan rakennus. Luulen kuulevani ensin euro dancea ja lopulta suomirappia. Olen ällistynyt. Kaipaan selitystä. Taidan tuntea myös vähän vahingoniloa. Naapurikerrostalossa asuva nainen sanoo tuntevansa voimatonta raivoa.

Savonlinnaan mennään, siellä ajetaan ja sieltä poistutaan hienoja pyöräteitä pitkin, mutta ennen pitkää sitä löytää itsensä kapealta pientareelta usein liian liki kiiruhtavien autojen armoilta. Koska suunnitelma on välttää isoja teitä 14 ja 5, poikkean lounaaseen. Tältä kantilta voisi löytyä pyöräilijälle paremmin sopiva, ei liiaksi mutkaa matkaan tekevä reitti. On kamalan kuuma.

Sulkavalla asetun rantakoivun niukkaan varjoon. Syön eväitä ja uin. Koululaiset ovat tulleet pelaamaan jonkinmoista joukkuepolttopalloa vedessä. Pojat ja opettaja kirmaavat laiturilla, loikkivat veteen ja jahtaavat siellä saalistaan kuin ahnaat krokotiilit. ”Läheltä ei tarvitse heittää kovaa”, muistaa opettaja huomauttaa kerta toisensa jälkeen. ”Ei millistä täysiä”, olisi saman sanoman muotoillut oman kylän käpysotilas muinoin. Peli aaltoilee. Elämän ja liikkeen riemu pursuu pärskeissä. Torin laidalla istuvat kunnanalkoholistit penkillä. Juoma kiinnostaa, ei uimasää.

Tie 436 on suora ja Pata-ahon mäki pitkä. Kaskiin kylässä käännän kokan hetkeksi kohti Juvaa. Risteyksessä ennen käännöstä Soiniemeen suuntaan, teen taidetöitä. Heti Savonlinnan jälkeen poimin penkalta puolikkaan pölykapselin. Tähän se jää, pysäkin penkille. Kirjoitan pölykapseliin Euroopan Unionin yhteiset arvot, jotka 2009 kirjattiin Lissabonin sopimukseen. 

”Euroopan unionin perusarvoja ovat, ihmisarvon ja ihmisoikeuksien kunnioittaminen, vapaus, kansanvalta, tasa-arvo ja oikeusvaltio. Nämä arvot yhdistävät jäsenvaltioita eikä unioniin voi kuulua yhtään maata, joka ei tunnusta näitä arvoja.”Julistetaan unionin verkkosivulla. 

Nyt on kysymyksessä uusi, mukana kulkeva, jatkuva ja hahmoaan hakeva kokonaisuus. Poimin jonkin roskan jostain, kirjoitan siihen arvot maan omalla kielellä, kannan sitä mukanani ja sopivan paikan löytyessä jätän sen siihen, ilman selityksiä. Varmaan ovat eu-kansalaiset kummissaan, kun löytävät muistutuksen sitoumuksesta joltain hylkykappaleelta keskellä arkista maisemaa.

Oikotie on päällystämätön. Nousen monta kertaa Savon katolle ja lasken takaisin pohjalle asti. Soratien mutkia seuratessa löydän taas yhden kohteen kuvattavaksi. Kuten liiketiloja, olen kuvannut myös autioita ja raunioituneita taloja. autiotalo

Osa kotimaan matkailun upeutta on kuvitella asukkaat ja elämä näihin rytöihin. Rakennukset ja umpeenkasvaneet pihat ovat kaikki muutoksen muistomerkkejä. Paljon olen miettinyt, miksi päällimmäinen tunne on useimmiten suru. Murehdin aiempien sukupolvien hukkaan mennyttä työtä. Näen yksinäisyyden ja menetyksen täysiä näkyjä. Katson luopumisen lähikuvaa. 

Yhtä hyvin voisin iloita. Suojaa ja ravintoa tarjonnut työ on aikanaan tehty, vaikka tontilla ei seiso vuosituhansia kestävä pyramidi. Voisin riemuita siitä, että joku on päässyt tai päästänyt irti. Kenties ahdas ja ahdistava on jäänyt taakse. Ehkä edessä toisaalla on odottanut parempi ja omannäköinen. Minulla on kuvittelijan vapaus. Mitä ja miksi haikailen?

Mökki vinossa.

Kasi on keikahtanut katolleen.

Karihiekka Luonterin rannassa, kenties kesän paras leiri. Juva.

Savon sierralla kovan nousun merkki on tien pielessä kenottava hiekkalaatikko. Matkalle mahtuu monta kahden laatikon nousua. Yhden mäen rinnoille on jouduttu ripottelemaan kolme laatikkoa. Vanhan mallinen puolipyöreä hiekkasäilö on ankarassakin mäessä ilahduttava näky. Siinähän nousee kamarasta valtava avaruusmatkailija. Rohkeimmat ovat jo avanneet visiirin. Vieraan planeetan ilma tuoksuu männyiltä ja mustikoilta.

Kuparonvirta, Mikkelin Anttola.

Haiskahtaa taiteelta.

Piha ei ihan saa vakuuttumaan talkkarin taidoista.

Illan kähmyssä otan kesän matalimman kylvyn Ruotimon kiviholvisillan pielessä. Kuusikko on synkkä. Mustavetiseen puroon pitää asettua makaamaan, että mahtuu kokonaan veden peittoon. Pystytän teltan tien varteen hirsikatoksen taakse. Keitän pastaa pöydän ääressä. Katoksen on rakentanut Ollikkalan kylätoimikunta. Yhtään taloa ei ole näköpiirissä.

Ollikkalan leiri.