Juhlimme H2O-VEDEN HENKI näyttelyn avajaisia savonlinnalaisen panimoravintolan terassilla. On hyvää ruokaa, kohottavaa juomaa ja iloinen pöytäseurue. On kiva olla juhlittu tekijä muiden mukana. Elokuun ilta on lämmin, taivas sataman päällä upottavan pimeä.
Hotellihuoneen rauhassa vilkaisen päivän mittaan saapuneet sähköpostit. Taiteen edistämiskeskus, lyhyesti Taike vaan, on lähettänyt ilmoituksen. Apurahoja koskevat päätökset ovat luettavissa verkkopalvelussa.
Olen hakenut pitkäaikaista työskentelyapurahaa vuodeksi tai peräti kolmeksi. Myönteinen päätös takaisi siis työrauhan hyväksi aikaa. Koska on kuitenkin hyvin mahdollista, tilastojen valossa jopa todennäköistä, että päätös on kielteinen, en lähde sitä suinpäin lukemaan. On parempi mennä nukkumaan hilpeän hyväntuulisena. Samasta syystä en avaa päätöstä vielä aamullakaan. Haluan nauttia hotelliaamiaisen ilman karvasta sivumakua. Nyt taktikoin jo täysillä.
Nousen satulaan. Verkon uumenissa vartova päätös vaivaa mieltä. Myönteinen vai kielteinen. Laadin suunnitelman. Kirjaudun palveluun, navigoin omat hakemukset sivulle ja valitsen sieltä kohdan päätetyt, kunhan istun tukevalla tuolilla, sellaisella huoltoasemalla, jonka pihasta matka jatkuu alamäkeen rullaten. Tuli mikä tuli, ottaisin tiedon vastaan ikään kuin ohimennen.
Savolaisen korpivaelluksen varrella ei osu kohdalle minkäänlaista huoltoasemaa mäen päällä tai alla. Siirrän päätöksen lukemista taas tuonnemmas. Ostan marketista pullon keltaista limua. Se olisi kuohuva juhlajuoma tai tuikku murheeseen, kun illalla leirissä otan tiedon vastaan.
Leiri Juvan Karihiekalla on kesän hienoin enkä halua siihenkään tuhria mahdollisen kielteisen päätöksen tahraa. Latkin limpparin muuten vaan, tukkipuulla istuen ja Luonterin ulappaa silmitellen.
Aamulla polkaisen aina vaan eteenpäin. Lounasaikaan osuu tien oikeassa laidassa olemaan SEO Anttola. Asema on kukkulan päällä, seinästä saa virtaa laitteisiin ja itseään voi vahvistaa syömällä esim. pienen kebab lautasen, joka on niin suuri, että laittaa ihmettelemään onko joku joskus pystynyt pistelemään sisäänsä listalta myös löytyvän suuren kebab-lautasen. Nyt on oikea aika avata päätös. Lupaan itselleni munkkikahvin jälkiruoaksi jos päätös on myönteinen.
Lähden tielle repussa eilisen puoleen hintaan myytävä korvapuusti. Nyt kaikki, ihan kaikki on Taiken vika. Kuumuus, mäet, nimismiehen kiharat. Jokainen kihara erikseen on Taiken vika. Kiroan ääneen, kun vaihdan törkeästi ristiin ja ketju juuttuu eturattaiden väliin. Taiken vika.
Tunteiden tynnyrissä kuohuu. Olen osaton ja ohitettu. Olen epäreilun järjestelmän uhri. Aina on tämmöistä eikä ikinä, ei ikinä ole semmoista. Ja minähän olen sentään saanut myös myönteisiä päätöksiä. Sama soratien pintaa kiharalle niputtava ja hiekkaa silmiin pöllyttävä Taike-pahalainen on tänä vuonna rahoittanut näyttelyni Turussa ja osallistunut kesän residenssimatkan kuluihin. Viime vuonna saman keskuksen Varsinais-Suomen aluetoimikunta tuki taiteellista työskentelyäni puolen vuoden ajan. Sillä ei nyt ole merkitystä.
Pitkään luulin olevani immuuni näille tunteille. Ajattelin, että olen kotisaareen, pihavajaan, kellariin ja toisen kerroksen toimistoon luonut toimintaympäristön, jossa se tärkein, oma työ, onnistuu omin ehdoin, oman mielen mukaan. Käytän pääasiassa löydettyä tai kierrätettyä, ilmaista materiaalia. Jos en pysty tekemään isoa, teen sitten pientä. Jos ei ole varaa järjestää yksityisnäyttelyä saan varmasti jotain esille jonnekin. Jos maailman tärkeimmät kuraattorit eivät otakaan yhtenään yhteyttä, voin itse keksiä tapoja työntää työni yleisön ulottuville. Tuotan iloa ja oivalluksia, toivottavasti myös poikkipuolisia näkemyksiä ja ärtymystä. Selkääni osuu riittävä määrä taputusta. Muistan miten ihmettelin kollegoita, jotka uhosivat tökkäävänsä pensselit santaan, lopettavansa koko homman, ehkä harrastavansa vähän piirustelua joskus. En yhtään tavoittanut sitä mielen maisemaa.
 |
| Perhokalastajat ovat palvoneet saatanaa Myllykosken kodan roskiksella. |
Vuosi vuodelta tuntuu vaikeammalta
sietää näitä pettymyksiä. Hakemusralli tuottaa turhautumista. Itsehän tiedän työni korkean laadun. Työni on jatkuvaa ja keskeytyksetöntä. Taiteilijana
kehityn kaiken aikaa. Niin monta mahtavaa juttua on kesken. Uusia
suunnitelmia syntyy yhtä mittaa. Aivot, elämä ja oleminen on
vuosikymmenten mittaan viritetty sellaiselle taajuudelle, että lähes
mikä tahansa asia tai ilmiö, jonka kohtaan, tulee käsitellyksi
jonkin näköisen teosidean kautta.
Rahoituksen hakeminen ei muokkaa tekemistä. En usko että hakemuksissa on vikaa. Rakenteeltaan ja sisällöltään samanlaisilla lapuilla olen saanut myös myönteisiä päätöksiä. Kielteinen päätös tuntuu erittäin henkilökohtaiselta, vaikka tietää miten hurja on hakijamäärä ja miten niukka siihen suhteutettuna on jaettava potti . Isku osuu herkkään paikkaan, kun itselle jotain niin keskeistä arvioidaan. Ja vaikka kysymys olisikin etupäässä toimeentulosta ja työskentelyedellytyksistä, tuntuu, että on tullut tekijänä arvioiduksi muita heikommaksi ja vähemmän kiinnostavaksi.
Näinä päätösten julkistamisen päivinä en kestä katsoa somea. Myötäiloa riittää korkeintaan muutamalle kaverille. Muiden ilo on suoraa minulta pois. Väsyttää. Olan takaa kuuluu outo ääni. Blonk. Tarkistan takarenkaan. Pyörä on kunnossa. Taisi olla oma pinna, kun katkesi.
Lasketan myötämäkeen ja nousen vastaiseen. Pöly kirvelee silmissä ja hiki otsalla. Aurinko paistaa. Ukkonen kerää voimia. Jyystän eteenpäin tällä hyvin vertauskuvallisella tiellä.
 |
| Savo siinä siintää. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti