Rajakauppaa ja jokivartta - Kaldoaivi, osa 3

Yö Kallokoskella on kylmä. Päälle kaartuu korkea taivas tähtiä täynnä. Aamulla ovat lammikot riitteessä ja puolukoiden punaposkilla on kuuraa. Nostan rinkan puuliiteriin. Kiipeän korkealle penkalle. Tuntuu perinpohjin hassulta ja kummalliselta lähteä ostoksille.

Keskellä virtaa Näätämö.

Rinteen päältä polku kääntyy matalaan männikköön. Kosken kohina lakkaa kuulumasta. On ihmeen hiljaista. Kulku on kevyttä. Polku nousee metsästä tunturiin. Huipulta, maston juurelta, näkee Näätämön kylän. Ajattelen olevani perillä, en yhtään, että palatakin pitää.

Näätämö, koilinen rajakylä.

Ensimmäisen marketin pihassa lajittelen roskat, jälkimmäiseen astun sisään. Taivas aukenee. Nord1-Marketissa on kaikkea ja vähän päälle. Lämpimästä tiskistä saa ostaa ruokaa. ”Voi olla maailman ainoa tiski, missä kermaperunat ja lasagnen saa samaan kasaan”, arvelee myyjä, kun mietin mitä kaikkea lautaselle kahmisin. Otan lasagnea ja pari isoa lihapullaa. Täytän toisen lautasen salaattibaarista. Jälkiruoaksi jaksan munkkikahvit. Kahvilan nurkassa seisoo karuselli.

Kassalla varmistan, että Näätämön ja Sevettijärven väliä ajavan linja-auton voi tosiaan pysäyttää tien poskeen,  vaikka ei juuri pysäkin kohdalle osuisikaan. Kun tuntuu, ettei myyjä ymmärrä suomea tiedustelen ruotsiksi onko hän Norjasta. Puhutaan English, koska hän on pesunkestävä britti. ”Yeah, just flag it down”, myyjä vakuuttaa varmistettuaan asian saamenkieliseltä kollegalta. Norjalaiset hamstraavat halvempaa kaljaa.

Tasapuolisuuden vuoksi teen ostoksia myös naapurin ketjukaupassa. Hankin kaikkea, mitä en pitkälle patikalle kantaisi. Kassissa on korvapuusteja ja sämpylöitä ja suomimakkaraa ja tomaatteja. Suklaakeksit eivät enää lopu kesken vaikka söisin säännöstelemättä. Ja sitten on hätävarana vielä suklaalevy.

Hurmion vallassa ostoksia haaliessa on keli muuttunut. Tihkuttaa vettä. Patikoin takaisin leiriin ruokakassi sadetakin alle kätkettynä. Matkalla lasagne laskee sen verran, että pystyn taas syömään. Ensikertaa tällä retkellä vuolen makkaratikun. Pätkien päälle keitän oikeat nokipannukahvit.

Seuraavana aamuna lähden liikkeelle sadetakki päällä. Joku jossain tuvan pöydässä arveli, että jokea seuraava polku voisi olla profiililtaan rasittavaa ylös alas kipuilua ja pusikossa pistelyä. Ensimetrit Kallokosken sillan pielestä eivät lupaa hyvää. Koettelevan alun jälkeen polku levenee melkein tieksi. Hiekkapohjainen, hyvin merkitty ura kulkee kankaalla. Pian on sadetakkikin tarpeeton. Kengät ovat kuivat ja sukat ovat kuivat. Nautinnollista retkeilyä. Niin kivaa, että huomaan taas miettiväni lisäkiemuroita patikan pidennykseksi. Saunakosken laavulle tullessa sataa taas. Puutkin ovat kosteita. Nuotio savuttaa ja vaatii jatkuvaa ylläpitoa.

Puussa roikkuu saha.

Siinä on lohijoki, repussa on kalavehkeet ja nyt on rauhoitusaika.

Paikka on jälleen kerran hieno ja kotalaavu vielä edellistä komeampi. Tomaatti-basilikakeitto ja oikeat sämpylät on täydellinen yhdistelmä, mutta hyytävässä kelissä mieli muuttuu taas. Nyt pohdin pätkäisisinkö yhden yön pois kiiruhtamalla saman tien seuraavaan leiriin. Pysyn aloillani. Sää muuttuu nopeasti ja mieli sen mukana.

Aamu valkenee aurinkoisena. Teen lähtöä kuin hidastetussa filmissä. Patikkaa on tälle päivälle hyvin vähän. Polku seuraa joen vartta. Se muuttuu matkalla upeasta maastopyörätiestä kivikkoiseksi koukeroksi. Koivikkorinteessä tulee vastaan tuttuja. Oululaiskaksikko oli lähtenyt Huikkimajoelta omille poluille. Miehet näyttävät puhelimesta videon. Se on tiivistelmä lähes tunnin kestäneestä teltanpystytyspainista avotunturissa. Toinen makasi välillä teltan päällä, kun toinen vuoli lisää maakiiloja. Minä olin myrskypäivän Roussajärven tuvassa, kaminassa tohisi tuli.

Hyvää matkaa toivotellaan. Loppuliukua menevät kummatkin retkikunnat. Oululaisilla on varattuna Saunakosken tupa ja maastokätkössä taatusti kylmää saunakaljaa. Minä vietän viimeisen maastoyön laavussa, Kontinpaistaman jättileirissä. Tulen saan vielä elvytettyä oululaisten nuotiopohjasta. Täältä lähtee myös polku Jänispään parkkipaikalle, Sevettijärventien varteen.

Reitti Roussajärveltä Kontinpaistamaan ja tienvarteen.

Lähden liikkeelle aamuhämärissä. Odotan hiekkaista uraa, melkein tietä. Totuus on toisenlainen. Tasapainoilen kivikossa ja kiertelen suonsilmiä. Kulku on hidasta, mutta onko se jopa liian hidasta. Tunnen korkeajännitystä. Erikoisjoukkojen kaikkein erikoisin erikoismies, koodinimi K, suorittaa annetun tehtävän.

Toisessa päässä - Kaldoaivi, osa 2

Kaldoaivissa kulkeva kuulee paljon juttuja vedellä täyttyneistä kengistä, märistä sukista ja saappaita ahmivasta suosta. Tupien pöydissä kerrotaan tarinoita sen seitsemän sortin rypemisestä. Vieraskirjojen sivuilla kahlataan polvea myöten ja upotaan haaroihin asti. Erityisen pahamaineinen kuuluu olevan etappi Tsaarajärveltä Huikkimajoelle.

Jotkut kantavat mukana kumisaappaita, mutta vaelluskengillä pärjää hyvin. Kuljen juoksutrikoissa. Niiden päällä on säärystimet. Vetelä ei pääse kengän suusta sisään ja pöksyt pysyvät puhtaana. Sauvat tarjoavat tukea ja niillä luotaa suossa piileskelevät porraskivet.  

Päivän reitti on selkeä. Ylös poroaidalle, alas ja joesta yli. Viimeinen pätkä toista, isomman joen vartta tuvalle. Ensimmäisen joen ylitys sujuu vaivatta kivillä loikkien. Rannan heinikossa hukkaan merkkitolppien rivin. Seuraan selvää polkua ylös kukkulalle. Odotan merkkien taas ilmestyvän ja suuremman joen tulevan ylhäältä näkyviin.

Näkymä kallion laelta ei vastaa karttaan kuvattua. Palaan jälkiäni. Oikea polku merkkeineen tulee alhaalla poikittain eteen. Seuraan sitä koko ajan joen rantaan saapumista odotellen. Saavunkin Huikkimajoen tuvalle - kuivin jaloin. Kahvipöydässä pohdin outoa jokea. Ovat sitä muutkin ihmetelleet ja selityksenkin keksineet. Paksu sininen viiva, sama sininen, jolla joet kartassa merkataan, onkin moottorikelkkareitti.

Tupaan, lavereille ja lattialle asettuu seitsemän miestä. Pihassa on yksi teltassa. On tiheää ja on lämmintä. Yöllä tulee suoritettavaksi mahdoton tehtävä. Kuin museon hälytysjärjestelmän lasersäteiden välissä kiemurtava kissamies laskeudun yläpetiltä. Etsin jalansijoja nukkuvien välistä. Yritän pitää otsalampun valokeilan pois naapurien naamalta. Ulkona sysiyössä on myös Linnuradan kaari komea.

Aamulla on hyvä syy lojua pitkään. Odotan, että muut saavat kamppeet kasaan ja kiipeän vasta sitten alas puuron ja kahvin keittoon. Päivän patikka Sevettijärven reitiltä sivuun, Roussajärven tuvalle on lyhyt.

”Hauskaa ja helppoa”, kommentoin päivän kulkua tuvassa evästaukoa pitävälle miehelle, kun jokihuuhtelun ja auringossa kuivattelun jälkeen astun ovesta sisään. ”Onko toi nyt sitä sarkasmia”, kysyy mies. Vakuutan puhuvani toden sanoja yksihaaraisella kielellä.

Helposti otan myös pitkät päiväunet. Hauskaa seuraa saapuu illaksi. Teemme espoolaisen erämiehen pullosta rommitotit ja toiset ja kolmannetkin vielä. Yöpuulle asetutaan ennätysmyöhään. Kello taitaa livahtaa yli kymmenen.  

Roussajärven autiotupa.

Aamulla hakkaa sade ikkunaruutua. Tuuli riipii keltaisia koivunlehtiä. Espoolainen tekee hidasta lähtöä. Minä pidän huoltopäivän. Lämmitän vettä kamiinan päällä. Pesen pyykkiä ja pesen itseni. Iltapäivällä lähden kalaan. Roussajärven pikkuista selkää kiitävät vaahtopäät. Lippa lentää hyvin myötätuuleen. Kalaa ei tule. Jäätävä sade osaa osua hupun alle.

Poikkean viereiselle lammelle. Se on sen verran kuopassa, ettei tuuli mahdu tuivertamaan. Jäätikkuja sopii tännekin tippumaan. Vesi on vähissä. Kalaa ei ole ollenkaan. Palaan tuvan turvaan torkkumaan ja karttaa tutkimaan.

Olen sammuttanut puhelimen ensimmäisenä retkiaamuna. Se on hätävara. Tunturialueelta löytyy kyllä verkkoa ainakin satunnaisesti, mutta laite ei pärjää kylmässä. Akku tyhjenee hetkessä. Saan säätiedotuksia muilta kulkijoilta ja tupien asukkailta. Eri palvelut tarjoavat hyvin erilaisia tulevaisuuden näkymiä, joiden yhdenpitävyys todellisen kokemuksen kanssa vaikuttaa satunnaiselta.

Minun päälleni ei ole osunut yhtään rankkaa sadetta. Tihkut ovat alkaneet, kun istun popsimaan kuivattuja banaanilastuja ja loppuneet, kun kaivan sadetakin esiin. Jo muutaman kilometrin päässä kulkenut kanssaretkeilijä on saattanut kastua perin pohjin äkillisen ryöppyävän kuuron alla tai patikoida koko päivän sitkeässä sateessa. Parasta on kuitenkin pakatessa varautua kylmään ja märkään ja pitää lisä-ja vedenpitävät kerrokset käden ulottuvilla. Avoin maasto antaa myös hyvät mahdollisuudet seurata sään kehitystä ja sadepilvien kulkua omin silmin taivaalle tähyten.

Suosittu norjalainen sääpalvelu on ennustanut lähipäiviksi jatkuvaa sadetta, ensin vähän vähemmän ja sitten enemmän. En ota uskoakseni. Minulla on uusi suunnitelma. Maaliviiva ei enää olekaan Sevettijärvellä. Haluan viettää erämaassa pitkän aikaa. Tänne toiseen päähän on kotisaarelta matkaa 1400 kilometriä, tuskin tulisin heti uudestaan. Minulla ei ole mitään kiirettä ja kelikin saattaa lopulta kääntyä ihan kivaksi. Lähdenkin Näätämöön päin.

Aamu valkenee erinomaisen epävakaisena. Myrskyisät puuskat putsaavat lehtiä puista. Lämpötila näyttää asettuneen viiden asteen paikkeille. Pudotus on tuntuva. Alkumatkasta mittari kiipesi päivittäin kahteentoista asteeseen asti.

Roussajärven tuvan pihassa on neljän polun risteys. Minä tulin lännestä Huikkimajoelta. Sevettijärvelle vievä polku lähtee etelään, kohti Iisakkijärven tupaa. Koiliseen suuntaa Inarin polku. Se päättyy Varangin vuonon rantaan Norjan Karlebotnissa. Itään kohti Näätämöä lähtee selkeä tiheään viitoitettu ura, joka on omassa kartassani vain tikkuviiva. Se on entisen Saamenpolun pohjoinen puolikas.

Patikan reitti Pulmankijärveltä Roussajärvelle.

Laittaudun matkaan sadetakki päällä. Upouudet sadehousut ovat ensimmäistä kertaa jalassa. Taival taittuu mukavasti. Kuljen pähkinöiden voimalla. Sade kiihtyy, kun pysähdyn haukkaamaan kourallisen. Kävellessä pilkahtaa aurinko. Suunnittelen sadetakin riisumista. Tämä aikomus ei ehdi kuurojen välillä toteutua.

Ensimmäinen mänty.

Tänään en taida tavata ketään, näin arvelen. Ajatuksen vielä viipyillessä keinahtaa nyppylän takaa näkyviin sininen rinkan sadesuoja. Vastaan tulee yksin kulkeva nainen. Moikkaamme. Keskustelu on kummallinen. Molemmat osallistujat ovat syvällä omissa maailmoissaan, mutta silti hyvin innokkaita käymään läpi retkeilijöiden pikkupuheen, kertomaan kokemuksista ja jakamaan reittitietoa. Ainakaan minä en oikein malta kuunnella, enkä olla paikallani. Kerron, että tuvalla odottaa täytetty puulaatikko ja valmiiksi laitetut sytykkeet. Nainen kertoo, että minua odottaa joen ylitys, joka ei kuivin jaloin onnistu.

Aikanaan onkin joki poikittain edessä. Se on melko leveä ja vuolas. Vesi on kylmää ja pohja ilkeän näköistä lohkaretta. Ei tee mieleni lähteä paljain varpain kompuroimaan. Päätän pitää kengät jalassa ja yritän pitää ne kuivana. Lohkareita on paljon myös pinnan päällä ja heti sen alla. Niskalla näyttäisi olevan paras paikka. Askelmia löytyy ja sauvat tarjoavat hyvän tuen, kunnes jäljellä on kaksi viimeistä metriä. Tällä laidalla virta kirii sileäpintaisena selkeässä uomassa, jonka järjestystä eivät irtomurikat riko. Kivi, jolla seison on kuin pyramidin huippu. Ympäri kääntyminen olisi vaikeaa. Kenkiä en mahdu riisumaan.

Chilen puoleisessa Patagoniassa tapasin porukan, jonka oli tuonut yhteen NOLS. The National Outdoor Leadarship School opettaa erätaitoja ja johtajuutta. Kurssien alumnit tekevät yhdessä retkiä ympäri maailmaa.

Patagonian kansallispuiston Jeinimeni-reitillä ylitetään puroja ja jokia yhtä mittaa. Iltapalapöydässä -johon tältä porukalta tuntui löytyvän aivan ihmeellisiä herkkuja, appelsiineja, sulatejuustoja ja loputtomasti salamia- puhuttiin siis paljon ylitysten tekemisestä. 

Minä olen etsinyt ja usein löytänyt polun, jota loikkia kuivin jaloin. Kunnollinen vaelluskenkä pitää veden ulkona varren suulle asti. Syvemmät paikat kahlaan kengät kaulassa, paljain jaloin. Monet kantavat mukananaan muovisandaaleja. Kävelysauvat antavat tukea. Rinkan vyöt avaan. NOLS opettaa toisin. Vesistöt ylitetään aina ja ehdottomasti kengät jalassa. Päätän kastella kengät ja sukat oikein ison lännen malliin. Astun virtaan.

Hyvät kengät ja kunnon sukat ovat yllättävän mukavat märkänä. Viimeiset kilometrit Harrijärvien tulipaikalle, entiselle laavun sijalle, sujuvat vauhdikkaasti. Männiköstä löytyy teltalle hyvä, viuhuvalta tuulelta suojaava paikka. Pystytys tapahtuu paisteessa, mutta kahvit keitän jo katolle ropisevaa sadetta kuunnellen. Männiköstä löytyy myös vanhoja, puoliksi puruksi muuttuneita istuinpolkkyjä, joista saan pilkottua polttopuuta. Rantakoivuun nojaa kirves. Teen tulet. Koivuun nojaa myös harava. Ripustan sukat ja pohjalliset sen piikkeihin nuotion päälle. Tähtitaivas on upea.

Yö on kylmä. Männikössä on liikettä. Poroja, vakuutan itselleni. Aamupuolella herään läheltä kuuluvaan, kummaan urahteluun. Poroja, aina vaan. Kun lopulta suostun oikeasti heräämään ei katto ropise. Pistän vauhtia leirin purkuun. Ulkopuolelta kuiva teltta on sisältä kostea. Kahvin ja puuron keittäminen kestää ikuisuuden. Colemanin Performance-kaasun esitys on heikko. Retkeily tuntuu kylmältä ja nahkealta touhulta, mutta kävely maistuu edelleen. Tuvat kamiinoineen ovat jääneet taakse. Päätän yöpyä laavuissa ja nauttia surutta polttopuupalvelusta.

Maisema muuttuu. Ensin koivikko sakenee ja kasvaa pituutta. Sitten tulee valkoisten runkojen sekaan mäntyjen ruskea. Keltaiset lehdet vaihtuvat välistä vallan metsän vihreään. Maastossa on paljon hiekkaa. Polku kasvaa mönkijän mentäväksi uraksi. Odotan siltoja. Ensin tulee kaksi pientä, sitten Kallojoen ylittävä riippusilta ja päivän päätteeksi Näätämöjoen ylittävä riippusilta.

Päivän ainoa vastaantulija tekee ruuhkan Kallokosken sillalle.

Kallokosken laavu on puolikas kota komealla paikalla. Koski kohisee voimakkaasti taustalla. Aurinko näkyy kuin harson takaa. Tuon tuosta tipahtaa vettä. Tulilla on nautinnollista istuskella. Avaran katon alle sopii ripustaa asioita kuivumaan ja tuulettumaan tai savustumaan. Suunnattoman pasta-aterian päälle keitän oikeat nokipannukahvit. Käytän viimeiset purut. Aamulla lähden kauppaan.

Juhannus Konneveden Karibialla

Ajattelin matkustaa kauas pohjoiseen, aina Nuorgamiin saakka, kylpemään keskikesän ympärivuorokautisessa valossa. Kesäkuun alussa soitin Inariin, luontokeskus Siidaan. Siellä tiedetään Lapin kelit ja patikkareittien kunto. ”Maastossa on paljon lunta”, kertoi kiva tietäjä. Paljosta lumesta sulaa paljon vettä. Tulviva maasto kasvattaa paljon itikoita. Lumessa rämpiminen, joessa kahlaaminen ja mäkäröiden huitominen tuotti jo valmiiksi tuskastuneita mielikuvia. ”Kannattaa tehdä uusi suunnitelma, sellainen, joka kaikilta osiltaan toteutetaan Kuusamon eteläpuolella”, hihitteli kiva korvaani.

Selvä se, selväksi tuli, hyvä puhelu, ei tarvitse jossitella. Kaivoin vuoroaan odottavien retkien laarista täysin toisenlaisen aikomuksen. Kesällä 2015 osallistuin Pieksämäellä maisemateemaiseen näyttelyyn. Näyttelyn pystytyksen ja avajaisten väliin jäävät päivät vietin kiertelemällä pakettiautolla Etelä-Savon laavuilla. Rannalta yhden edestä jäi mieleen opastauluun kiinnitetty kartta. Siinä kuvattiin edellisenä syksynä perustettua Etelä-Konneveden kansallispuistoa. Kiinnostavia leiripaikkoja oli merkitty sokkeloisen järven saariin. Sinne minä lähtisin ja sitä varten tarvittaisiin vesipeli. Minä halusin tavallisen soutuveneen. Mielikuvassani vetelen hitaasti läpi yöttömän yön. Aamun kirkkaudessa uistimeen tarttuu punapilkkuinen järvitaimen. Loimutan sen nuotiolla. Sitten nukun ja torkun kaiken päivää.

Konneveden sileällä selällä.

Kajakkeja, kanootteja ja SUP-lautoja tarjoaa vuokralle moni. Soutuvene löytyy vain yhden kansallispuiston listaaman yhteistyöyrityksen valikoimasta. Soitan ja sovin Häyrylänrannan leirintäaluetta isännöivan, laivoja varustavan ja risteilyjä järjestävän Seppo Puttosen kanssa oikein kuluttajaystävällisen pakettihinnan.

Norrskatasta Konnevedelle on ihmeen kätevä matkustaa julkisilla kulkuneuvoilla. Skärgårdbuss vie Turkuun. Turusta pääsee yhtä kyytiä Jyväskylään. Matka on ensimmäinen kevään rajoitusten jälkeen. Asemien kuulutuksissa muistutetaan oikeasta aivastamisesta, siististä niistämisestä ja turvavälin tärkeydestä. Ei saa tunkea laiturilla odotellessa, ei rynniä kyytiin noustessa. Tästäkin huolimatta Väinö Paunu on myynyt auton viimeistä paikkaa myöten täyteen. Hirvittää hiukan. Viimeinen toistatuntinen kuluu Rautalammin Auton väljässä kyydissä. Kuski estää nousemasta liian aikaisin pois ja niinpä jää risteyksestä Häyrylänrantaan vain parin kilometrin patikka.

Torstaina illansuussa on ahterin alla kunnollinen, tavallinen, lasikuituvene ja yllä hyvin istuvat melontaliivit. Päässä on Hyrynsalmelta edellisenä kesänä hankittu hyttyshattu. Sen pikkuruinen lippa suojaa esteettä paahtavalta auringolta, mutta Konneveden tyynestä pinnasta säteet kimpoavan silmille. Hatun verkko pitää tiputtaa pään yli vasta perjantain ja lauantain välisenä juhannusyönä. Järvi on öljyisen laakea, ilma paikallaan ja painava. Lasikuitukaukalo on täynnä hyttysiä, jotka vaativat pummattuun pakettimatkaan kuuluvaa ateriaa. On pakko peittää nilkat sukilla ja vaelluskengän varsilla.

Tuona keskikesän taikayönä hyttyset inisevät määräyksen pystyttää teltta laavun pihaan Kaiturin saaressa. Samalla putoaa retken ainoa sade, muutama minuutti harvaan hajotettuja pisaroita. Päivällä meloo tontille nuori nainen oman pikkuisen teltan ja vuotavan makuualustan kanssa. Kilpailutamme kokemuksia hyttyshornasta. Salamajärven kansallispuisto, juhannus -19 on naisen ässä. Minän levitän pöytään koko Via Karelian väliltä Kuhmo-Ilomantsi, samoin, juhannus -19. Naisen retkeilypaidan hihasta löytyy toinen ässä. Sama Salamajärven kansallispuisto, juhannus -18. Minun pelini kaatuu kysymyksen alle. ”Aiotko mennä taas ensi vuonna?” Kysymyksen sävy saattaa olla vähän virnuileva, mutta enemmän kuitenkin kummastusta täynnä. Vastaus on asiallinen. ”On se niin hieno paikka.” Alkaa minuakin kiinnostaa.

Teltta Kaiturin laavun edessä.

Muut yöt nukun laavuissa. Ensimmäinen on Haukisaaressa, noin neljän kiemuraista ja kivien reunustamaa väylää soudetun kilometrin jälkeen. Kallioisen niemen kyljessä on laituri, poijupaikat ja uimatikkaat. Kajakeille on oma laituri rekkitangolla. Laavun piha on ylhäällä kallion päällä, saaren pohjoiskärjessä. Aurinko tavoittelee taivaanrantaa aivan silmien edessä. Nuotiolle olisi paras paikka, mutta metsäpalovaroitus kieltää tulen teon

Haukisaaren nokka.

Toinen Laavu oli jo mainittu Kaituri. Kolmas sijaitsee Pieni Navettasaaressa. Tämä on kämmenen kokoinen luoto. Laiturissa yöpyy matkapursi. Laavun taakse on pystyttänyt telttansa nuori pari. Miehellä on Eddy Merckx-lippahattu. Puhumme kaiken iltaa patikoinnista ja kuten hatusta voisi arvata, pyöräretkeilystä. Tarkkailen itseäni. En halua vaikuttaa jokaisen kerrotun jutun pari pykälää paremmaksi panevalta kaikentietäjältä. Toisaalta haluan jakaa kokemuksia ja maantien oppeja. Hauskaa meillä on. Uskon jättäneeni suotuisan vaikutelman.

Pieni Navettasaari.

Tällä retkellä mietin paljon huolehtimista. Huolehdin huolehtimisesta. Toisin kuin lauluissa annetaan ymmärtää, kulkuri ei ole huoleton. Mietin mistä sitä riittää, huolta ilman syytä tai tarvetta. Miksi linja-autossa huolehdin, onko se ajoissa ja ehdinkö jatkoyhteyteen. Ainahan olen ehtinyt. Jos en ehtisi, sitten pitäisi ratkaista pieni matkustamiseen kuuluva ongelma.

Huolehtimista on hyvä miettiä selällä, veneen laitojen rajaamasssa tilassa. Isommat yhteiset huolet, esimerkiksi ilmaston muutos, eivät paattiin mahdu. Näin kestävällä tavalla toteutettu matkailu antaa omalletunnolle lyhytkestoisen rokotuksen. Väen paljous, 7,8 miljardia ihmistä, tuntuu Konnevedeltä katsoen tarpeeksi uskomattomalta ollakseen huolettamatta.

En ole menossa minnekään, joten sinne löytäminen tai ehtiminen ei tuota huolta. Voisin huolehtia sään äkillisestä muuttumisesta tai varusteiden hajoamisesta, mutta sade ei minua haittaisi ja ukkosen alta ehtisin rantaan. Varusteet ovat koeteltuja ja niitä pystyy korjaamaan, enkä ole asumattoman erämaan armoilla. Minulla ei tällä hetkellä ole taloushuolia. Ei ole ihmissuhdehuolia.

Yritän huolehtia puhelimen akun kestosta. En tarvitse puhelinta suunnistamiseen, en toivo sen soivan, enkä aio lukea viestejä tai päivittää keskiyön auringon kuvaa minnekään. Annan akun valua tyhjiin. Puhelin sammuu. Pieni aurinkopaneelilla varustettu virtapankki täyttyy takatuhdolla. Tästä ei ole huolenaiheeksi. Huoleton, tuskin kuitenkaan. Aina on jotain pinnan alla porisemassa ja mielen päälle kohoamassa. Entä jos en löydä bussipysäkille Konnevedellä. Kaikkein naurettavin näennäishuoli.

Keskiyön auringon kuva.

Lähden soutamaan lyhyttä tinkiä, vain parin saaren taakse, Iso pyysalon laavulle. Pienen Navettaseeren laiturissa yöpynyt kippari on kertonut Pyysalon rannan olevan seudun upeimpia hiekkoja. Monet ajavat sinne uimaan. Poukama onkin täynnään vieri viereen viistoparkkeerattuja moottoriveneitä. Järvesssä kiljutaan. Vaihdan suunnitelmaa. Päätän yöpyä vapaasti telttaillen, kunhan täydellinen paikka tulee vastaan. Lopulta se täydellinen paikka on alueen pohjoisin, Silmutsaaren laavu. Laavun seinästä on järveen vain muutama askel tai sen katolta vain lyhyt lento, jonka onnistuneesti suorittaa aamulla tuulettumaan levitetty makuupussi. Ihmiset ovat maisemasta kadonneet. Silmutsaari on tällä kertaa nudistiranta.

Silmutsaaren laavu.

Muruille on oma paikkansa.

Järveä soutaessa ja karttaa lukiessa ymmärrän, että yksikään laavuista ei ole mikään niistä, millä 2015 vierailin. Ne ovat ihan eri järven, Sorsaveden rannalla. En ymmärrä miksi siellä sojotti Konneveden kansallispuiston kartta, mutta saan syyn suunnitella taas toista retkeä.

Asiallinen vene ja kunnollinen laituri.

Aamuisin herään, kun ei venytettyä unta enää riitä tai kun on lähdettävä kastelemaan puskia. Pulahdan uimaan. Keitän kahvin ja puuron. Makoilen. Loikoilen. Saatanpa nukahtaakin. Uutta unta kertyy elimistöön ihmeen nopeasti. Uin uudemman kerran. Keitän myöhäisen lounaan. Pakkaan leirin. Illan tullen tartun airon varteen. Aina vaan on kuuma. Aina vaan on kirkasta. Soutelen verkalleen. Taukoja en juuri pidä. Uistin roikkuu perässä puolet ajasta. Pannulle saan kaksi komeaa ahventa.  

Kirkasta.

Pohjois-Lanstun saareen poikkean katsomaan karsikkopuita. Heinäkuun 2010 Asta-myrsky kaatoi melkein kaikki vanhat petäjät. Sikin sokin makaavista rungoista en löydä vainajien nimiä. Eniten kaiverrettu karsikkopuu onkin tätä nykyä Konneveden kotiseutumuseossa.

Lanstujen välinen salmi.

Vesillä harrastetaan monia kauhean meluisia asioita. Veneen perässä vedetään  kirkuvia ihmisiä. Enin melun pito keskittyy juhannuspäivän molemmin puolin, lähelle merkattua väylää. Veneet ja vesiskootterit porhaltavat täyttä höyryä Häyrylänrantaan. Väylältä poikettuaan, kapoisissa saaren väleissä, saa nauttia hiljaisuudesta.

Vesiliikennettä lukuunottamatta juhannuksen vietto Konnevedellä on lähes äänetöntä puuhaa. Vesi kantaa vain vaimeaa puhetta. Haitari ei naukaise nuottiakaan metsäkukista. Kaiuttimista ei suoratoisteta päivän hittejä. 

Mökeillä on väkeä ja väellä vieraita, mutta onpa niitä tyhjänäkin. Monet verhot on vedetty kiinni jo kauan sitten. Sammaloitunut vene makaa ylösalaisin rannassa. Ilo on kuollut pois eikä perikunta pääse sopuun lomaviikkojen ja työn jaosta. 

Vesillä harrastetaan myös hissuksiin. Kajakkeja on liikkeellä joitakin. Kolme nuorta naista retkimeloo SUP-laudoilla. Olen ainoa soutuveneellä retkeilevä. Jokunen kalastaja nykii airoja peilityynellä järvellä.

Muinainen mökkiterassi.

Haukisaaressa taas.

Viimeisen yön järvellä vietän taas Haukisaaressa. Väylä on hiljentynyt. Kuikka hallitsee äänimaisemaa. Nukkumatin on helppo rantautua. Päivän kirkkaudessa soudan veneen takaisin Häyrylänrantaan.

Konneveden kiemurat.

Rantalöydöt.

Vuokraan tontin teltalle. Patikoin kylälle ostamaan kaikkia kuviteltavissa olevia herkkuja. Paluumatkalla nakertaa kinkkutahnatuubin terävä kulma tien vapauteen läpi hedelmäpussin ohuen pohjan. Menetys on järkyttävä. Lapsuuden maku jää uupumaan heräteherkkujen röykkiöstä.

Leirintäalueella kaikki on erinomaista, myös yhteinen keittiötila. Syödessäni luen vanhasta M&K-lehdestä ilma-aseiden historiasta. Että ilmakko, eli imppu on keksitty jo 1700- luvulla. Illan tullen pääsen viimein tekemään tulen ja paistamaan makkaraa leirintäalueen grillikatoksessa.

Mahdollisimman varjossa Häyrylänrannan leirintäalueella.

Erityisen erinomainen on uimaranta. Uin ensitöikseni ja illalla taas ja aamulla varhain, kun helle työntää ulos telttauunista. Viimetöikseni ennen lähtöä uin vielä kerran.

Bussipysäkille kävellessä syön ensimmäisen buffet-lounaan corona-rajoitusten purkamisen jälkeen. Hotelli Mierontie, siinä on majatalolla nimi minun makuuni. Minun makuuni ja täsmälleen tähän hetkeen sopiva on myös kaukaloiden kotoisa, hieman muusinen ja maultaan laakean erittelemätön tarjonta. Syön liikaa. Ajankuluksi juon paljon kahvia. Taustalla raikuu radio. Ei se kovalla ole, mutta minun korvissani se pauhaa. Lounastajien iloksi valittu asema on karmea Ysäri. Nostalgian taika ei auta Haddawaytä. Yritän suhtautua vieraasen kulttuuriin matkustaneen kiinnostuksella. Tiuhaan toistuvien mainoskatkojen aikana ehdin raivostua ja radikalisoitua. Luon mieleeni videokuvaa, jossa oranssiin haalaripukuun puettuja mainosniekkoja teloitetaan saunan takana.  

Bussi tulee ajallaan.