Kesätyömatkapyöräilijä -22, Jaalasta lounaaseen

Kodan keskellä on komea tulipaikka. Vajassa on puita. Minulla ei ole makkaraa. Kodan ja lepikon takana kuohuu Myllykoski. Niskan kuopassa on mitoiltaan pihapaljua vastaava uima-allas. Vesi on lämmintä. Virran vakiasukkaan taimenen kannalta varmasti aivan liian lämmintä. Siellä niitä lohensukuisia kuitenkin huohottaa nestemäisessä kesähelteessä. Katselen yhtä vanhan sillan kaiteeseen nojaillen. Kala napsii suupaloja kolmen kiven virtaan muodostamassa rauhallisessa taskussa.

Nukun kellon ympäri vaikka penkki on niukan makuualustan kapoinen ja miten kuten ripustettu hyttysverkko roikkuu naamalla.

Voikosken eväslaituri.

Myllykosken laavu, Jaala.

Kovat nousut jäivät maakuntarajan taakse. Nyt pääsen kokemaan sateen. Keltaiset sadekelin työhousut pitävät vettä. Pyöräilijän sadetakki pitää vettä, mutta ohiajavat rekat suuntaavat pärskeet sisään takin kainaloissa olevista tuuletusaukoista. Vesi valuu alas kylkiä. Takissa ei ole huppua. Pää on märkä. Kengät ja sukat ovat märät. Yleisvaikutelma on erittäin märkä.

Kausalassa kaipaan jo lounasta. Pääteiden risteyksessä tarjoaa palveluksiaan ketjuasema. Minä astun toiveikkaana viereisen leipomon kahvilaan. Heillä ei ole lounasta, mutta myyjä antaa vinkin. Muutama kilometri Lahteen päin olisi tarjolla Matkakeidas tämän erämaan kulkijalle. Ulkona katoksen alla avaan kartan. En näköjään ole lainkaan Lahteen päin ajamassa. Kysymykseni kuullut mies seuraa ulos antamaan paremmin reitille osuvan vinkin.

Sampolan kylässä, joitakin satoja metrejä sivussa tieltä 1731, seisoo lakkautettu koulu. Sen tiloihin on asettunut Ravintola Vanha Sampo. Lounas loikkaa suoraa päätä kaikkien aikojen kärkikolmikkoon. Toiset kaksi palkintosijoittujaa ovat Länsihovi Porin laitamilla ja liki myytiksi muuttunut Lolas Service Iniössä.

Vanhan Sammon pasta on maailman -ei tietenkään Italian- maukkain. Pöydässä on tarjolla vaikka mitä, mutta pastaa palaan lapioimaan lautaselle kahdesti. Pyöräilijä on suursyömäri. Jälkiruoaksi nautin sekä pannu- että suklaakakkua. Molemmat peitän kermavaahdolla.

Kaikkiaan minulla käy tällä retkellä käsittämätön lounastuuri. Kun kaipaan kaalikääryleitä, ne odottavat minua Orilammen Majan tiskissä. Ravintolassa on tarjolla retkilounaaksi nimetty runsauden sarvi Repoveden kansallispuiston kulkijoille. Olenko missään nähnyt sellaisia graavilohen jötkäleitä? Valitettavasti sienipiirakka kannetaan pöytään, kun olen jo santsannut jälkiruokaakin kahdesti.

Orilammen maja.

Mäntsälän ja Järvenpään rajalla osuu olemaan nähtävyys. Matalan punaisen rakennuksen katolla seisoo valtava keltainen limupullo. Virvoketoteemi on epäilemättä antanut paikalle kansan suuhun sopivan kutsumanimen Pullokiska. Sama nerokas nimi lukee myös kyltissä. Parkkipaikka on autoja täynnä. Tätä tilaisuutta ei voi ohittaa, mutta nälkä ei tunnu vielä polttavalta. Ajattelen nauttia vain munkkikahvit. Sitten näen röykkiön kotitekoisia jauhelihapihvejä.

Pyöräilijän mieliteot tapaavat kiinnostavan koemaaston runsaassa lounaslinjastossa. Mikä sopii suuhun minkä kanssa? Ahmin mummolan pihvejä, punajuuriviipaleita ja pieniä vesimelonikuutioita. Juon saavillisen sekamehua. Vahakangasliinassa on kukkasen kuvia. 

Pullokiska.

Tiellä 110, Saukkolassa, hoksaan taas tienvarsimainoksen ja siitä takakäteen täpötäyden parkkipaikan. Saukkolan Ruokasali on viihtyisä ja tilava. Valikoima lounaspöydässä on runsas. Kuskus käy hyvin kotoisan lihamurekkeen kylkeen. Sitä salaattia, jossa on ituja ja linssejä ahmin kaiken kanssa. Jälkiruoaksi saa lautaselle kuopaista jäätelöpalloja.

Matkan viimeisen lounaan syön Paraisilla. Samalla toteutan pitkäaikaisen haaveen. Poikkean parhaan nimiselle keitaalle, mitä maa päällään kantaa. Rallen pikalounas sijaitsee karttapisteessä, jossa en yleensä ole vielä tai enää nälkäinen. Tällä kertaa korppikotkat jo kaartelevat riutuneen matkamiehen päällä. Lisäksi on torstai ja jokin etiäinen antaa uskoa, että Ralle jos kuka kunnioittaa hernesoppapäivän perinnettä.

Täällä ei ole pitkää linjastoa. Tiskillä voi valita kahdesta vaihtoehdosta. Toinen on kun onkin hernesoppa. Sen Ralle ammentaa suuresta kolhuisesta kattilasta keittiön puolella. Jos lautanen voi olla keittoa kukkuroillaan, tämä on. Matalalla lautasella odottaa vuoroaan reunoista rapeaksi paistettu lätty. Tyrkytän euron kolikkoa kahvikupista, mutta sekin kuuluu vitosen kokonaishintaan. Viereisessä pöydässä tipunkeltaiseen työasuun pukeutunut mies ahertaa toisen vaihtoehdon kimpussa. Makkarakastike on makkarakastike, lisukkeena keitetyt perunat. Vahakangasliinassa on fasaanin kuvia.

Yleisesti voi todeta, että liha on tienposken lounastiskeissä lähes poikkeuksetta pääruoka ja raaka-aineena mukana sellaisissakin ruokalajeissa, joihin kuollutta eläintä ei lainkaan tarvitsisi laittaa. Kalaa syövä saattaisi jossain saada rahalleen vastinetta. Vegaani purisi hammasta, ei paljon muuta.

Kansanradioon soittamassa? Nurmijärvi.

Olen jo Myllykosken kodalla päättänyt, että seuraavan grillin vieressä en istu ilman makkaraa. Viileän sateisena päivänä rohkenen ostaa makkarapaketin jo aamupäivällä. Illan suussa alan tapani mukaan katsella yöpaikkaa. Apuna ovat Pyöräily GT paperikartta ja puhelimen sovellus. Molemmat vinkkaavat tulipaikan lähellä Pukkilan taajamaa. Vettäkin olisi vieressä.

Odotan sään syömää betonirengasta lohduttomassa lepikossa, kuraisella rannalla. Löydän leikatun nurmikentän ja laiturin kosken alle muodostuneen lammen pielestä. Tulipaikka on sievä punainen huvimaja valkoisin ikkunapuin. Grillin tulipadan ympärillä on marmoritaso. Viihtyisä virkistysalue on paikallisen kalastusseuran ylläpitämä. Sauna sentään on lukossa.

Ensin päätän pulahtaa uimaan. Autiossa maisemassa riisuudun ilkialastomaksi ja tepastelen laiturille. Lammen takakulmassa laskeutuu nainen uimaportailta veteen. Hän on kaukana. Ei hän ehkä hämärässä näe mikä naturismi tällä rannalla rehottaa. Nainen ui määrätietoisesti lammen yli, suoraa minua kohti. Keksin laskeutua mustaan veteen. Laituritikkailta en tapaa Syväojan Syvälammen pohjaa, enkä haluaisikaan. Ties mitä niljakkaita iiskotteja siellä luuraa lonkeroitaan oikomassa. Nainen kääntyy puolimatkassa takaisin kotisatamaansa.

Aamun kirkkaudessa peltomaiden läpi virrannut savisamea ja roskainen vesi rämerantaisessa lätäkössä näyttää kaikkea muuta kun houkuttelevalta. Päätän uida vasta lounasaikaan jossain muualla.

Eväs-ja uimapaikaksi katson kartasta Isojärven uimarannan Herman Onkimaan kylässä. Samalla saa taas yksi rasittavan röykkyinen päällystämätön oikotie lisäperusteluja. Tiedote pukukopin seinässä tarjoaa virallista tukea näköhavainnolle. ”Havaittu runsaasti sinilevää.” En sukella vihreään pöperöön piehtaroimaan. Eväät maistuvat . Erinomaisen siistit vessat autiolle rannalle on toimittanut PasiKuikka.

Pesulle ja virkistymään en pääse illallakaan, vaikka paikka on kartalla erittäin lupaava. Valaistua suoraa asuntovaunualueen ohi rullaillessa aavistan, että en olekaan menossa mihin tahansa pellon reunaan. Salmi, Nuuksion pohjoinen portti on Helsingin kaupungin ulkoilualue Vihdissä. Teltan saa pystyttää laajalle nurmikentälle. Kentän laidalla tulipaikka. Pihapiiristä löytyy vessa ja vesipiste. Seinistä virtaa sähköä puhelimeen. Uimaan ei ole menemistä. Sinilevää on erittäin runsaasti.  

Salmen ulkoilualueella on tilaa telttailla. Vihti.

Suur-Selänpään ja Verlan välillä sijaitseva pikkuinen lampi olisi voinut olla ennusmerkki Etelä-Suomen järvien tilasta. Alhaalla montussa seisova vesi pilkotti puiden lomasta kirkkaan vihreänä. Sitä pysähtyivät muutkin tien varteen kuvaamaan.  

Smaragdinvihreä lammikko.

Koko matkan kivoin tie on numero 1223 välillä Jokikunta-Koisjärvi. Kaikki on pyöräilijälle sopivassa mittakaavassa. Ylämäet ovat inhimillisiä. Alamäessä pääsee lujaa. On mutkia. On maisema. On rauhallista. Hyrsylästä Kaarinaan seuraan vanhaa Helsingintietä 110, eikä sekään ole kovin paha. Salossa, marketin pihassa lukitsen pyörän ensi kertaa tällä retkellä.

Nurmijärvellä neuvotaan.

Valoilmiö Vihdissä.

Ränsistynyt ressukka, Salo.

Metsäleiri, Salo.

Kaarinasta eteenpäin ajan taas tuttua Saariston rengastietä. Jonkinmoinen lenkki kuroutuu kiinni Nauvossa. Kotisaaren rannassa pääsen vihdoin kellumaan kirkkaaseen veteen.

Kesätyömatkapyöräilijä -22 ja Taike

Juhlimme H2O-VEDEN HENKI näyttelyn avajaisia savonlinnalaisen panimoravintolan terassilla. On hyvää ruokaa, kohottavaa juomaa ja iloinen pöytäseurue. On kiva olla juhlittu tekijä muiden mukana. Elokuun ilta on lämmin, taivas sataman päällä upottavan pimeä.

Hotellihuoneen rauhassa vilkaisen päivän mittaan saapuneet sähköpostit. Taiteen edistämiskeskus, lyhyesti Taike vaan, on lähettänyt ilmoituksen. Apurahoja koskevat päätökset ovat luettavissa verkkopalvelussa.

Olen hakenut pitkäaikaista työskentelyapurahaa vuodeksi tai peräti kolmeksi. Myönteinen päätös takaisi siis työrauhan hyväksi aikaa. Koska on kuitenkin hyvin mahdollista, tilastojen valossa jopa todennäköistä, että päätös on kielteinen, en lähde sitä suinpäin lukemaan. On parempi mennä nukkumaan hilpeän hyväntuulisena. Samasta syystä en avaa päätöstä vielä aamullakaan. Haluan nauttia hotelliaamiaisen ilman karvasta sivumakua. Nyt taktikoin jo täysillä.

Nousen satulaan. Verkon uumenissa vartova päätös vaivaa mieltä. Myönteinen vai kielteinen. Laadin suunnitelman. Kirjaudun palveluun, navigoin omat hakemukset sivulle ja valitsen sieltä kohdan päätetyt, kunhan istun tukevalla tuolilla, sellaisella huoltoasemalla, jonka pihasta matka jatkuu alamäkeen rullaten. Tuli mikä tuli, ottaisin tiedon vastaan ikään kuin ohimennen.

Savolaisen korpivaelluksen varrella ei osu kohdalle minkäänlaista huoltoasemaa mäen päällä tai alla. Siirrän päätöksen lukemista taas tuonnemmas. Ostan marketista pullon keltaista limua. Se olisi kuohuva juhlajuoma tai tuikku murheeseen, kun illalla leirissä otan tiedon vastaan.

Leiri Juvan Karihiekalla on kesän hienoin enkä halua siihenkään tuhria mahdollisen kielteisen päätöksen tahraa. Latkin limpparin muuten vaan, tukkipuulla istuen ja Luonterin ulappaa silmitellen.

Aamulla polkaisen aina vaan eteenpäin. Lounasaikaan osuu tien oikeassa laidassa olemaan SEO Anttola. Asema on kukkulan päällä, seinästä saa virtaa laitteisiin ja itseään voi vahvistaa syömällä esim. pienen kebab lautasen, joka on niin suuri, että laittaa ihmettelemään onko joku joskus pystynyt pistelemään sisäänsä listalta myös löytyvän suuren kebab-lautasen. Nyt on oikea aika avata päätös. Lupaan itselleni munkkikahvin jälkiruoaksi jos päätös on myönteinen.

Lähden tielle repussa eilisen puoleen hintaan myytävä korvapuusti. Nyt kaikki, ihan kaikki on Taiken vika. Kuumuus, mäet, nimismiehen kiharat. Jokainen kihara erikseen on Taiken vika. Kiroan ääneen, kun vaihdan törkeästi ristiin ja ketju juuttuu eturattaiden väliin. Taiken vika.

Tunteiden tynnyrissä kuohuu. Olen osaton ja ohitettu. Olen epäreilun järjestelmän uhri. Aina on tämmöistä eikä ikinä, ei ikinä ole semmoista. Ja minähän olen sentään saanut myös myönteisiä päätöksiä. Sama soratien pintaa kiharalle niputtava ja hiekkaa silmiin pöllyttävä Taike-pahalainen on tänä vuonna rahoittanut näyttelyni Turussa ja osallistunut kesän residenssimatkan kuluihin. Viime vuonna saman keskuksen Varsinais-Suomen aluetoimikunta tuki taiteellista työskentelyäni puolen vuoden ajan. Sillä ei nyt ole merkitystä.

Pitkään luulin olevani immuuni näille tunteille. Ajattelin, että olen kotisaareen, pihavajaan, kellariin ja toisen kerroksen toimistoon luonut toimintaympäristön, jossa se tärkein, oma työ, onnistuu omin ehdoin, oman mielen mukaan. Käytän pääasiassa löydettyä tai kierrätettyä, ilmaista materiaalia. Jos en pysty tekemään isoa, teen sitten pientä. Jos ei ole varaa järjestää yksityisnäyttelyä saan varmasti jotain esille jonnekin. Jos maailman tärkeimmät kuraattorit eivät otakaan yhtenään yhteyttä, voin itse keksiä tapoja työntää työni yleisön ulottuville. Tuotan iloa ja oivalluksia, toivottavasti myös poikkipuolisia näkemyksiä ja ärtymystä. Selkääni osuu riittävä määrä taputusta. Muistan miten ihmettelin kollegoita, jotka uhosivat tökkäävänsä pensselit santaan, lopettavansa koko homman, ehkä harrastavansa vähän piirustelua joskus. En yhtään tavoittanut sitä mielen maisemaa.

Perhokalastajat ovat palvoneet saatanaa Myllykosken kodan roskiksella.

Vuosi vuodelta tuntuu vaikeammalta sietää näitä pettymyksiä. Hakemusralli tuottaa turhautumista. Itsehän tiedän työni korkean laadun. Työni on jatkuvaa ja keskeytyksetöntä. Taiteilijana kehityn kaiken aikaa. Niin monta mahtavaa juttua on kesken. Uusia suunnitelmia syntyy yhtä mittaa. Aivot, elämä ja oleminen on vuosikymmenten mittaan viritetty sellaiselle taajuudelle, että lähes mikä tahansa asia tai ilmiö, jonka kohtaan, tulee käsitellyksi jonkin näköisen teosidean kautta.

Rahoituksen hakeminen ei muokkaa tekemistä. En usko että hakemuksissa on vikaa. Rakenteeltaan ja sisällöltään samanlaisilla lapuilla olen saanut myös myönteisiä päätöksiä. Kielteinen päätös tuntuu erittäin henkilökohtaiselta, vaikka tietää miten hurja on hakijamäärä ja miten niukka siihen suhteutettuna on jaettava potti . Isku osuu herkkään paikkaan, kun itselle jotain niin keskeistä arvioidaan. Ja vaikka kysymys olisikin etupäässä toimeentulosta ja työskentelyedellytyksistä, tuntuu, että on tullut tekijänä arvioiduksi muita heikommaksi ja vähemmän kiinnostavaksi.

Näinä päätösten julkistamisen päivinä en kestä katsoa somea. Myötäiloa riittää korkeintaan muutamalle kaverille. Muiden ilo on suoraa minulta pois. Väsyttää. Olan takaa kuuluu outo ääni. Blonk. Tarkistan takarenkaan. Pyörä on kunnossa. Taisi olla oma pinna, kun katkesi.

Lasketan myötämäkeen ja nousen vastaiseen. Pöly kirvelee silmissä ja hiki otsalla. Aurinko paistaa. Ukkonen kerää voimia. Jyystän eteenpäin tällä hyvin vertauskuvallisella tiellä.  

Savo siinä siintää.

Kesätyömatkapyöräilijä -22

Pitäisi ja pitäisi. Kirjoittaa. Olen ollut kolme kuukautta matkalla poikki läntisen Euroopan. Pöydän kulmalla painostaa pahvilaatikko. Sieltä kurottavat työvaloon kartat, matkalta kerätty löytötavara ja itselle postitetut kuoret muistiinpanoista paksuna.

Olen nauttinut jokaisesta omavaltaisesta suihkusta omassa kylpyhuoneessa. Olen pistänyt oman pesukoneen pyörimään. Pyykki on pesty puhtaaksi asti ja sen on saanut rauhassa kuivata. Olen ahminut kaksi kirjaa vankileireistä, yhden yhdestä Hennalassa ja toisen tuhansista kautta sunnattoman Neuvostoliiton. Olen pureskellut puolikkaan sotahistoriallisen järkäleen. Siinä taistellaan Ardenneilla, maisemissa missä patikoin vain kuukausi takaperin.

Pitäisi ja pitäisi ja innostaisikin, mutta nyt olen taas matkalla. Pyöräretkellä, koska Euroopan raittia sauvakävellessä kadehdin vauhdikkaasti viilettäviä polkijoita. Leirintäalueilla katselin aamukahvin yli, kun he pakkasivat laukkujaan. Miten paljon niihin mahtuukaan, paljon enemmän kun rinkkaan ja miten kevyesti se paljous kulkee. Liki rituaalinomainen järjestystä luova tanssi pyörän ympärillä oli minullekin läpituttu. Sitä seuraisi polkimeen lukittuvan kengän kilahdus. He ehtisivät vaikka minne!

Kesän ainoat pyöräilijät, joita en yhtään kadehtinut raatoivat ylös Covadongan mäkeä Picos de Europa kansallispuistossa. Melkein 13 kilometriä pitkä nousu on ollut mukana Espanjan ympäriajon, Vueltan, reitillä yli 20 kertaa. Mäki tuntui loputtomalta jopa linja-auton kyydissä.

Lauttarannan lähtökuopissa.

Nyt minä olen pyöräilijä ja onhan meitä muitakin. On elokuinen viikonloppu. Aurinko paistaa. Saariston rengastiellä riittää vielä liikennettä. Kierrän vastapäivään. Kaikki muut ovat menossa myötäiseen. Moikkaan jokaista. Noin joka neljäs vastaa tervehdykseen. Ollaan kylmässä pohjolassa, ei Euroopan sydänmailla.

M/S Östern vie Nauvosta Rymättylän Hankaan. Muotoilen apurahahakemusta laivan kahviossa. Satamasta, heti laiturin pielestä alkaa nousu. Rymättylän mäet ovat kovia. Eivät niin kovia, kun espanjan vuorilla, mutta paljon pidempiä, kun rengastien eteläkaarella. Laskuja on laskujeni mukaan yhtä paljon kun nousuja.

Lutteenkurkun rantaviivaa läheltä seuraava Merimaskuntie on hauska ajaa vaikka onkin päällystämätön. Askaisten kurkkumarkkinat on ehtinyt iltaohjelmaan asti. Holvin terassilla horsmankukka on kuin antajansa. Maisema painuu tasangoksi. Ilta-aurinko lämmittää. Mietoisissa on tapahtunut mullistus. Matkavirvoke on tätä nykyä Helwin virvoke. Yöpaikka löytyy Vehmaalta, metsäkoneen jäljen tasaiselta keskipenkalta. Metsän takaa, Tanssipaviljongin lavalta vaimeana kuuluva valssi keinuttaa uneen. Aamukahvit juon parin uneliaan kilometrin jälkeen huoltoasemalla. Hakemuksen työstäminen jatkuu.

Kanervaleiri, Vehmaa.

Kukkulalla, Helsinginrantaan vievän kippuran varressa seisoo viitta, kyynelten kallio. Nyppylälle on pystytetty taulu, jossa kerrotaan tarina tarkemmin määrittelemättömältä ajalta ”ennen muinoin”.

Serkukset Liisa ja Heikki rakastivat toisiaan lapsesta saakka, mutta lähisukulaisten liiallinen läheisyys oli epäsopivaa. Huolestuneet vanhemmat sijoittivat nuoret etäälle toisistaan. Varmana Heikin paluusta Liisa antoi rukkaset naapurin Yrjölle. Heikki kirjoitti kirjeen itselleen kuninkaalle, anoen lupaa astua avioon serkkunsa kanssa. Tarina kertoo, ettei kirje tavoittanut monarkkia ja ruotsinkielikin oli kehnoa. Nokkaansa pitkin katsovat hoviherrat postittivat kieltävän vastauksen yli Pohjanlahden. 

Rakastavaiset uhmasivat asioiden järjestystä ja antoivat intohimolle ylivallan. Syntyi avioton lapsi. Mustasukkainen Yrjö otti yhteyttä virkavaltaan. Tuomarin edessä tunnusti susipari rakkautensa pää pystyssä, ilman katumusta. Tuomari langetti kuolemantuomion. Tarinan mukaan Heikki mestattiin. Liisa joutui katsomaan sulhasen surman, sitten sytytettiin rovio hänen jalkainsa alla. Vauva upotettiin kiehuvaan veteen. Siitä pitäen ovat rakkaudessa onnettomat käyneet tällä paikalla kyyneliä vuodattamassa. Joku onneton on käynyt myös ammuskelemassa. Taulun alla on hylsyjä.

Kyynelten kallio, Taivassalo.

Tulituksen jäljet.

Taivaallista mökkeilyä Taivassalon saaristossa seuraa vene-ja autokyyti Turkuun. Kupittaalta lähtevän junan vaihdan Pasilassa Joensuuhun menevään. Huolestuttava kuuden minuutin vaihtoaika on hyvin riittävä, kun junat kulkevat ajallaan ja henkilökunta antaa kysyvälle tiedon tulo-ja lähtöraiteesta sekä neuvoo lyhimmän reitin näiden välillä. Laiturilta toiselle voi siirtyä ajoluiskia pitkin polkien.

Jään pois Parikkalassa. Täällä yhdeksän minuutin vaihto on ylenpalttisen väljä. Kiskobussi seisoo viereisellä raiteella. Meluisa kyyti vie Savonlinnaan kautta kauneimman järvisuomen.

Pyörällä on oma paikka omassa vaunussa.

Majakkaniemen leiri, Savonlinna.

Kesäisen työmatkan varsinainen syy on kuitenkin juhla. Riihisaari-Savonlinnan museo on saanut uusittuihin tiloihin näyttelyn, jossa 17 taiteilijaa tapailee vesiteemaa. H2O-VEDEN HENKI- näyttelyn on koonnut Kirsimaria E. Törönen. Minulta on saliin ripustettu kolme kookasta valokuvatulostetta ja niiden väliin kiinnitetyllä näytöllä pyörivä video.

Ripustuskuva. Sami Funke/Studio Funke

Tiedon vihreä lippu/The Green Flag of Knowledge on jo vuosia mukana kulkenut, jatkuva ja hahmoaan hakeva kokonaisuus. Rakensin ensimmäisen myllyn riisipellon kastelukanavaan Balilla, missä muoviroska tukkii satumaisen kauniin saaren vesiväylät. Mylly on yksinkertainen mekaaninen laite, joka vesivoimalla heiluttaa vihreää lippua, puskasta tankoon napattua lehteä. Ajatus on leikin kautta kiinnittää huomiota vesien tilaan. Ei kai kukaan haluaisi asettaa askartelemaansa härveliä puroon, jossa roskat tuossa tuokiossa pysäyttävät rattaan. Vuosien varrella olen rakentanut myllyjä kahdeksassa maassa. Työpajoja on järjestetty muutama. Toivon, että tämä hyötyyn tähtäävä lysti kasvaa villitykseksi ja maailmanlaajuiseksi massaliikkeeksi.

Ensimmäinen mylly Lod Tunduh, Ubud, Bali, 2015.

Juhlien jälkeisenä aamuna herään vanhan sairaalan seinien sisään sijoitetun Willa Arian oikeasta vuoteesta. Olen osunut kauniin ja viihtyisän kesähotellin viimeisen viikonlopun asiakkaaksi. Aamiaisella on hauska lukea paikallisen lehden jättijuttu näyttelystä.

Kaupungista ulospääsy vaatii vielä yhden evästauon kannellisen kahvimukin kanssa. Istahdan Jalmarin aukiolle. Oikean käden puolella huomaan nähtävyyden, jota minulle illalla mainostettiin. Olavinlinna ei ole Savonlinnan ainoa linna. Saimaan rannalla uhmaa aikaa ja muurinmurtajia myös Kauppalinna. Sen ovet on hitsattu kiinni. Ikkunoita on rikottu. Saatanaa kuulemma palvotaan. Vallihaudan virkaa toimittaa parkkihalli. Kukaan ei myönnä omistavansa ostoskeskusta. ”Mahdolliset omistajatahot pesevät kätensä Kauppalinnasta.”, uutisoi Suomen Yleisradio.

Aloitin verkkoon kirjoittamisen vuonna 2013. Noin miljoona askelta-blogi seurasi kävellen tehtyä matkaa kotiovelta, Norrskatan saarelta, Rovaniemelle. Siitä pitäen olen kulkeissani ottanut kuvia tyhjistä kaupoista ja hylätyistä huoltoasemista. liiketila

Kauppalinna on kuitenkin jotain aivan muuta, kun kyläkauppa sorateiden risteyksessä. Rakennus on mitoiltaan valtava ja se on keskellä elävää kaupunkia. Kauppalinnan parkkipaikalla ei korvissa soi kaihoisa tango edellisen sukupolven kaikuna. Kauppalinna on uudemman ajan rakennus. Luulen kuulevani ensin euro dancea ja lopulta suomirappia. Olen ällistynyt. Kaipaan selitystä. Taidan tuntea myös vähän vahingoniloa. Naapurikerrostalossa asuva nainen sanoo tuntevansa voimatonta raivoa.

Savonlinnaan mennään, siellä ajetaan ja sieltä poistutaan hienoja pyöräteitä pitkin, mutta ennen pitkää sitä löytää itsensä kapealta pientareelta usein liian liki kiiruhtavien autojen armoilta. Koska suunnitelma on välttää isoja teitä 14 ja 5, poikkean lounaaseen. Tältä kantilta voisi löytyä pyöräilijälle paremmin sopiva, ei liiaksi mutkaa matkaan tekevä reitti. On kamalan kuuma.

Sulkavalla asetun rantakoivun niukkaan varjoon. Syön eväitä ja uin. Koululaiset ovat tulleet pelaamaan jonkinmoista joukkuepolttopalloa vedessä. Pojat ja opettaja kirmaavat laiturilla, loikkivat veteen ja jahtaavat siellä saalistaan kuin ahnaat krokotiilit. ”Läheltä ei tarvitse heittää kovaa”, muistaa opettaja huomauttaa kerta toisensa jälkeen. ”Ei millistä täysiä”, olisi saman sanoman muotoillut oman kylän käpysotilas muinoin. Peli aaltoilee. Elämän ja liikkeen riemu pursuu pärskeissä. Torin laidalla istuvat kunnanalkoholistit penkillä. Juoma kiinnostaa, ei uimasää.

Tie 436 on suora ja Pata-ahon mäki pitkä. Kaskiin kylässä käännän kokan hetkeksi kohti Juvaa. Risteyksessä ennen käännöstä Soiniemeen suuntaan, teen taidetöitä. Heti Savonlinnan jälkeen poimin penkalta puolikkaan pölykapselin. Tähän se jää, pysäkin penkille. Kirjoitan pölykapseliin Euroopan Unionin yhteiset arvot, jotka 2009 kirjattiin Lissabonin sopimukseen. 

”Euroopan unionin perusarvoja ovat, ihmisarvon ja ihmisoikeuksien kunnioittaminen, vapaus, kansanvalta, tasa-arvo ja oikeusvaltio. Nämä arvot yhdistävät jäsenvaltioita eikä unioniin voi kuulua yhtään maata, joka ei tunnusta näitä arvoja.”Julistetaan unionin verkkosivulla. 

Nyt on kysymyksessä uusi, mukana kulkeva, jatkuva ja hahmoaan hakeva kokonaisuus. Poimin jonkin roskan jostain, kirjoitan siihen arvot maan omalla kielellä, kannan sitä mukanani ja sopivan paikan löytyessä jätän sen siihen, ilman selityksiä. Varmaan ovat eu-kansalaiset kummissaan, kun löytävät muistutuksen sitoumuksesta joltain hylkykappaleelta keskellä arkista maisemaa.

Oikotie on päällystämätön. Nousen monta kertaa Savon katolle ja lasken takaisin pohjalle asti. Soratien mutkia seuratessa löydän taas yhden kohteen kuvattavaksi. Kuten liiketiloja, olen kuvannut myös autioita ja raunioituneita taloja. autiotalo

Osa kotimaan matkailun upeutta on kuvitella asukkaat ja elämä näihin rytöihin. Rakennukset ja umpeenkasvaneet pihat ovat kaikki muutoksen muistomerkkejä. Paljon olen miettinyt, miksi päällimmäinen tunne on useimmiten suru. Murehdin aiempien sukupolvien hukkaan mennyttä työtä. Näen yksinäisyyden ja menetyksen täysiä näkyjä. Katson luopumisen lähikuvaa. 

Yhtä hyvin voisin iloita. Suojaa ja ravintoa tarjonnut työ on aikanaan tehty, vaikka tontilla ei seiso vuosituhansia kestävä pyramidi. Voisin riemuita siitä, että joku on päässyt tai päästänyt irti. Kenties ahdas ja ahdistava on jäänyt taakse. Ehkä edessä toisaalla on odottanut parempi ja omannäköinen. Minulla on kuvittelijan vapaus. Mitä ja miksi haikailen?

Mökki vinossa.

Kasi on keikahtanut katolleen.

Karihiekka Luonterin rannassa, kenties kesän paras leiri. Juva.

Savon sierralla kovan nousun merkki on tien pielessä kenottava hiekkalaatikko. Matkalle mahtuu monta kahden laatikon nousua. Yhden mäen rinnoille on jouduttu ripottelemaan kolme laatikkoa. Vanhan mallinen puolipyöreä hiekkasäilö on ankarassakin mäessä ilahduttava näky. Siinähän nousee kamarasta valtava avaruusmatkailija. Rohkeimmat ovat jo avanneet visiirin. Vieraan planeetan ilma tuoksuu männyiltä ja mustikoilta.

Kuparonvirta, Mikkelin Anttola.

Haiskahtaa taiteelta.

Piha ei ihan saa vakuuttumaan talkkarin taidoista.

Illan kähmyssä otan kesän matalimman kylvyn Ruotimon kiviholvisillan pielessä. Kuusikko on synkkä. Mustavetiseen puroon pitää asettua makaamaan, että mahtuu kokonaan veden peittoon. Pystytän teltan tien varteen hirsikatoksen taakse. Keitän pastaa pöydän ääressä. Katoksen on rakentanut Ollikkalan kylätoimikunta. Yhtään taloa ei ole näköpiirissä.

Ollikkalan leiri.

Toiveajattelu kerryttää kilometrejä

Tammeen nojaa kaksi maastopyörää, keltainen ja punainen. Ne ovat samanlaiset. Alumiinirunko, etujousitus, vannejarrut, 24 vaihdetta. Pyörät ovat vanhanaikaisia ja raskaanpuoleisia, mutta vaikuttavat kuitenkin toimivilta kaupparatsuilta ja harrastevälineiltä.  

Aluksi ajelutan pienempää, keltaista pyörää. Mittoihini paremmin sopivan punaisen eturengas on tyhjä. Hollantilaisen paikkasarjan laput eivät pysy kumin pinnassa. Kaupungilla asioidessaan talon isäntä hakee uuden sisärenkaan. Tyytyväisenä vaihdan ehon tuubin alle. Se puhkeaa ensimmäisen kauppamatkan toisella kilometrillä. 
 

Luonnollinen selitys.

Seuraavan kauppamatkan rytmin rengas rikkoo jo muutaman sadan metrin päässä kotiportilta. Seuraava tarveajo ja sitä seuraava huviretki sujuvat ongelmitta. Alan jo luulla, että punainen pyörä ei olekaan kirottu. Seuraavalla kauppamatkalla paikkaan renkaan kahdesti. Tällä kertaa pääsen työntämään riivattua pyörää alamäkeen. Yhtään paikkaa en tähän paholaisen rattaaseen enää liimaa. Nostan keltaisen pyörän satulan tappiin ja päätän lähteä pyöräretkelle.

Kohde on kummitellut mielessä jo viikkoja. Kartassa on piiritystornia muistuttava symboli. Se tarkoittaa suoraa kääntäen kiinnostavaa teollisuusarkkitehtuuria. Estación de la Junta. Siis asema. Ja aseman ohi menee hylätty rata.

Matkaa saattaa olla paljonlaisesti, mutta osaan tulkita kartan mittakaavaa luovasti vähätellen. Pystyn myös kehittelemään kuvitelman, johon huomattava osa matkaa määritellään tasamaalla rullailuksi. Malja on puoliksi täynnä ja tie kulkisi vehreässä laaksossa polveilevaa jokea seuraten .

Lähden ajoissa matkaan. Aamu on viileä. Puen takin päälle. Polku Corteconcepciónin kylään on kiperää ja kivikkoista. Alas olen tällä karikkoisella väylällä luovinut, mutta ylös en edes yritä. Tyydyn työntämään. Korvat kuplivat sirkutusta. Peura seisoo omalla paikallaan notkon takana. Ruskea käärme paistattelee autiotalon seinustalla kultaa kyljissään.

Kylästä ulos ja ylös johtaa mäki. Kauhistelin sen jyrkkyyttä jo aiemmin, sillä kertaa kuitenkin baarin terassilta kahvin ja kaljan takaa. Huvittelin kuvittelemalla pyöräileviä kavereita mäkeen jyystämään. Satulassa melkein naurattaa, että kuka se tässä taas jyystääkään. Takki pitää riisua. Alkaa olla kuuma.

Mäen päällä pidän varani, etten vain ajaisi väärää tietä alas jonnekin ja joutuisi sitten kiipeämään takaisin. Tämän seurauksena ajan väärää tietä alas jonnekin toiseen ja löydän itseni valtatien varresta.

Sakkorinki ei haittaa. Hauskahan se vaan on, ettei tarvitse sitten paluumatkalla ajaa koko ajan omia jälkiään. Sitäpaitsi käännös vasempaan Valdezufren jälkeen johtaa vain kilometrin mittaiseen nousuun ja taittaa sitten alas kohti Puerto Moralia, missä hörppään kahvin ja syön baarissa paahtoleipää. Meillä on raksamiesten kanssa yhteinen voirasia tiskillä. Ja lasku se jatkuu vaan, alas tekojärven pinnan tasoon ja haaveideni jokivarteen.

Tekojärven vettä pitelee pato.

Joki löytyy ja haaveet ovat vain haaveita. Tie kiemurtaa rinteellä kaukana vehreästä uomasta. Eikä se mene missään tasossa vaan hakee jatkuvasti paikkaansa korkeuskäyrillä. Lisäksi kaikki tuntuu olevan paljon kauempana, kun kuvittelin. Päivä on puolessa ja on todella, todella kuuma.

Asema on portin takana hevoshaassa. Turistin avattaviksi tarkoitetuissa porteissa on kyltti, jossa lukee, ”Sulje portti, ole hyvä.” Kaksikerroksinen talo seisoo niityllä kukkulan kyljessä. Katto on kauan sitten romahtanut. Lattiaa peittää hevon paska. Raiteet on kerätty pois.

Muinaisaseman raunio.

Kiskoparin toinen pää on ollut viidentoista kilometrin päässä, Calan kaivoksella. Rata on rutistettu rinteiden väliin. Samassa kapeassa kiemurtavan joen ylittämiseksi on pitänyt rakentaa puoli tusinaa siltaa. Sitten on tämä asema. Ei taloja, ei kylää. Vain parin makasiinin kivijalka ja nämä seinät. Seitsemän kilometrin matka etelään tuo radan Zufren tekojärven rantaan. Siellä lasti on ilmeisesti siirretty laivaan. Rata jatkuu taas parin parin poukaman ja kilometrin päässä. Se seuraa toista jokea Santa Olalla de Calan kaupunkiin.

Malmijunia, elintarvikkeita, kaivoksen väkeä työmatkalla. En osaa kuvitella tälle tontille hyörinää ja toimeliaisuutta. Tyydyn kuvittelemaan asemapäällikön. Hänellä on virka mennyt hattuun. Kaikki maailman kiire joutuu taukoamaan, kun hän pääsee kerran viikossa leimaamaan papereita. Messinkinapit kiiltävät. Ehkä jonain päivänä, joku tärkeä pysähtyy tänne. Apupoika saa lakaista lattian vielä toistamiseen.

Aseman jälkeen kokka on kotia kohti. Tie ylittää joen kapealla, komealla ja korkealla kivisillalla.Joki on aina vaan kaukana alhaalla Pidän banaani-tauon. Ihan pian tulisi risteys vasempaan. Kartan mukaan se on ainoa risteys näillä main. Vähän edempänä tulisi lampi ja siitä tietäisin varmasti olevani oikealla tiellä. Sitten olisi nousua ohi Puerto Moralin aina Corteconcepcióniin asti, mutta mitäpä sen väliä, kun sitten seuraisi enää tuttu parin kilometrin laskettelu kotiportille.

Jokusen kilometrin ylämäkeen väännettyäni olen pakotettu tarkistamaan tietoni. Lammen ohittava tie olisi tosiaan ollut se takakäteen kääntyvä pientilan kärrypolku, joka kaiken lisäksi meni läpi suljetusta portista. Olen taas väärällä tiellä, mutta ainakin tiedän millä väärällä.

Taivutan niskaa taakse ja tirkistelen lipan alta etumaastoon. Haluan uskoa, ettei tien tarvitse mennä sinne korkeimmalle huipulle, missä radiomastot seisovat. Mastojen täytyy törröttää siellä saadakseen esteettömän kantaman. Tiellä ei ole sinne mitään asiaa. Sinne se kuitenkin kiemurtaa, ylös asti. Ehkä se on myös mastojen huoltotie.

Nousun ensimmäiset kilometrit tie kiertää ylös auringon puoleisia rinteitä. Kuumuus on pyörryttävä. Ylempänä tie taipuu paikoin varjon puoleiselle kupeelle. Kuumuus on korkeintaan pakahduttava. Vielä ylempänä tulee vastaan raikas tuulenvire. En muista ikinä nauttineeni vastatuulesta näin paljon. Onhan tällä retkellä saanut ajaa alamäkeäkin, mutta se on häviävä hetki tämän jatkuvan raatamisen rinnalla.

Higuera de la Sierrassa on baari auki. Ostan kylmää cola-juomaa ja kahvia. Kuuntelen kirkontornissa keskustelevia haikaroita. Ne kalkattavat kuin kastanjetit.

Higuera de la Sierra.

Kunhan löydän ulos kujien sokkelosta, tuo pidempi sakkorinki minut taas valtatien varteen, ja täältä päin tullessa pääsen kääntymään ennen Valdezufrea oikeaan. Tuttu nousu alkuun ja sitten ihan oikea oikotie kohti Corteconcepciónia.

Kauppaan ja kaikkialle, aina on mäki

Talossa on tarjolla maastopyörä, kaksikin, keltainen ja punainen. Ne ovat samanlaiset. Alumiinirunko, etujousitus, vannejarrut, 24 vaihdetta. Pyörät ovat vanhanaikaisia ja raskaanpuoleisia, mutta vaikuttavat kuitenkin toimivilta kaupparatsuilta ja harrastevälineiltä.

Tartun pienemmän, keltaisen pyörän sarviin. Mittoihini paremmin sopivan punaisen eturengas on tyhjä. Yritän tehdä remonttia, mutta en saa kummallisen paikkasarjan paksua mattoa pysymään kiinni kumituubissa. Sarja on hollantilainen ja hollanniksi ovat myös ohjeet. Vuotokohta on vanhan paikan alla, joten ihan täydellisesti ei ole onnistunut edellinenkään yrittäjä.

Neljän kilometrin matka kaupoille Aracenan kaupunkiin on ylämäkeä. Pystysuoraa korkeuseroa kotipihan ja marketin parkkipaikan välillä on noin 300 metriä. Tie portilta on kapoinen mökkitie. Pinta vaihtelee sorasta röykkyiseen betoniin ja vielä röykkyisempään mukulakiveen. Viimeinen kilometri ajetaan oikealla päällystetyllä maantiellä HU-8126.

Aracenan sierraa.

Kapeikossa ennen ison tien risteystä tulee vastaan toinen pyöräilijä. Hänellä on allaan tukeva maastopyörä ja se on täpösen täyteen kuormattu. Satulan takana törröttää pakkausputki. Rungon kolmioon on ripustettu koko aukon täyttävä tasku. Kippurasarvien väliin ja päällä on sidottu pakkauksia, samoin etujouseen on kiinnitetty nyytit. Ihminen pyöräilypöksyissään on hikinen, pölyinen ja punainen. Tässä on tosi kyseessä. Pysähdymme juttusille.

Nainen ei ole Norjasta, kuten ensin väärinkäsitän. Hän on Saksasta, mutta matkalla Norjaan. Matka on alkanut 4 päivää aiemmin Portugalin kulmasta. Näiltä sijoilta, kun polkisi vielä reilut 7000 kilometriä, tulisi perille Norjan ja Venäjän rajalle. Saan tietää, että vierastaloni nurkkaa sivuaa European Divide Trail.

Nainen on huolissaan. Aracenan pyöräliike oli kiinni eikä hän saanut ostettua paikkasarjaa. Olen itse ensimmäistä kertaa matkalla kylille, enkä tunne paikkoja, mutta olen kuullut, että supermarketin vieressä on ”kiinakauppa”. Olen ottanut luullakseni, että se on sen tyypin kauppa, jossa on myynnissä jonkinlainen enemmän tai vähemmän kurja versio kaikista maailmassa myytävistä asioista, myös pyörän paikkasarjoista. Semmoinen on omallakin ostoslistalla. Nainen kääntää pyörän ympäri. Pinnistämme rinnakkain ylämäkeen. Puhua pulputamme pyörämatkailun riemusta, paitsi jyrkässä ennen ensimmäistä liikenneympyrää vaikenemme kuin taikaiskusta. Pitää vaan veivata ja hengittää.

Kaupassa on kuin onkin kaikkea ja jotakin muutakin, myös seinän verran polkupyörätarvikkeita. Rojua on niin paljon, että paikkasarjaa joutuu etsimään hyvän tovin. Löytyy kahta laatua! Minä ostan yhden kumpaakin. Nainen ostaa sen verran, että arvelee pärjäävänsä Jäämeren rantaan. ”En ole ikinä ollut näin onnellinen”, hän todistaa ja kyyneleet valuvat poskille. Itsekin joskus pyörällä kaukana käyneenä ymmärrän, että niin voi tuollaisessa tilanteessa sanoa ja tarkoittaa täyttä totta. Annamme palttua koronalle ja halaamme. Minuakin itkettää. Paahteisella parkkipaikalla toivotan hyvää matkaa. Tiedän, että ainakin alkumatka olisi alamäkeä.

Kaksi ratsua.

Seuraavan päivän iltana lähden siihen samaan alamäkeen. Haluan poiketa läheisellä vesiputouksella ja sen jälkeen otan asiakseni tarkistaa miten tie jatkuu. Mökkitie on paitsi pätkä maanosan halkaisevaa pyöräreittiä ja kansallispuiston karttoihin merkitty vaelluspolku, myös keltaisin simpukoin merkitty Pyhän Jaakon tie Sevillasta Santiago de Compostelaan. Sitä lähtisin seuraaman, kunhan residenssijakso kuun vaihteessa päättyy.

Sierralla risteilee paljon kärrypolkuja. Parin turhan rinteille kiipeämisen jälkeen opin erottamaan oikean polun muista käppyröistä. Tie seuraa kukkuloiden välissä kiemurtavan puron vartta. Se on loputtoman tuntuista alamäkeä, kiperiä kurveja ja rajuja röykkyjä. Se on hauskinta mahdollista maastopyöräilyä.

Riemuisan rytyytyksen jälkeen saavun risteykseen ja päällystetylle tielle. Nyt pitäisi kääntyä ympäri ja raataa ylämäkeä koko matka kotimökille. Järkeilen, että oikealle kääntymällä voisin päätyä Corteconcepción nimiseen kylään. Sinne olen jo kerran patikoinut ja tiedän, että polku sieltä kotiin olisi ajettavaa ja laskuvoittoista. Toisin sanoen tiedän, että Corteconcepción on korkeammalla, kuin kotiportti ja jotenkin kuvittelen kuitenkin pääseväni vähemmällä vaivalla, kun koukkaan sitä kautta. Ehkä huijaan itseni luulemaan, että peräti oikaisen.

Päällystetty tie kääntyy heti mutkan takana nousuun. Sitten tulee huima lasku ja sitten alkaa entistä totisempi nousu. Usko loppuu jo reilun kilometrin jälkeen. Jos tämä tie ei menekään sinne, minne arvelin sen menevän? Lasken takaisin alas ja kapuan äskettäisen, nyt vastamäeksi muuttuneen laskun. Sitten muistan, että kaulassa roikkuu puhelin. Niissä vempeleissähän on nykyään karttakin sisällä. Sormeilen luurin auki ja siinä samassa saan tietää, että tie menisi juuri oikeaan paikkaan. Lasku on taas lasku ja se totisempi nousu on entistä totisempi ja se pitää nyt mennä ylös asti, muuten jään tähän notkelmaan ikiajoiksi, kuin joku kumma heiluri. Mäen päällä tie haarautuu. Minun suuntani on oikealle kädelle. Tie muuttuu vuoriston serpentiiniksi.

Taakse jää tiukkaa tietä.

Nousun päällä on näköalapaikka. Siitä yleensä tietää, että ylhäällä ollaan. Näköalapaikalla on myös penkkejä ja mikä parasta vesipiste. Minähän lähdin puolen kilometrin päähän putousta katsomaan. Mitään juomaa tai evästä ei ole mukana. Kunnon kurlauksen ja pään huuhtelun jälkeen olen taas iskussa. Loppumatka on laskua.

Haluan kuvitella, että oikean kokoisella pyörällä mäet nousisi kevyemmin. Tilaan talon isännältä punaiseen pyörään upouuden sisärenkaan. Tyytyväisenä luovutan vanhan riekaleen puutarhakäyttöön. Sillä on kuulemma hyvä sitoa tukilenkkejä holtittomasti harottaviin tammiin. Lähden kauppaan. Nousu on ihan yhtälaista raatamista. Puolimatkassa rengas puhkeaa.

Talutan pyörän Kuninkaanlähteen taukopaikalle. Fuente del Rey on kolo kallion juuressa. Lähde on kuiva, enkä jaksa uskoa, että se märkänäkään on mikään suuri nähtävyys. Pöytäryhmä on komea ja siihen on hyvä asettua paikkaamaan rengasta. Ilma ei pysy sisällä, mutta en löydä reikää. Jatkan taluttamista. Paikkaan renkaan puistossa, missä on käytössä vesiallas. Minua neuvoo kaksi kaupungin puutarhatyöntekijää ja kolme palomiestä. Marketin parkkipaikalla tapaan hollantilaisen miehen, joka on pyörämatkalla Portugalista Norjaan.

Paikkauspaikka.

Seuraava paikkauspaikka.

Kun ruokakaappi taas tyhjenee, on aika polkaista kauppaa. Tällä kertaa pääsen portilta vain 400 metriä, kun kumi on taas lutussa. Sisuuntuneena talutan taas pyörän puistoon altaalle ja alan paikkauspuuhiin. Kukaan ei tule neuvomaan. Huomaan, että pumppu on pudonnut kyydistä. Talutan pyörän edelleen ylös marketin parkkipaikalle ja haen ”kiinakaupasta” pumpun. Se on huono, mutta saa kelvata. Enemmän kuin mitään muuta, se on halpa.

Kotiinpäin, alamäkeen olisi kiva hurjastella, mutta tangossa roikkuu ostoskassi ja kassissa matkaavat kananmunat ja siideripullot. Mukulakivillä pitää jarrupalan laahata vanteessa koko matkan.

Seuraavalla kerralla pääsen kaupunkiin ja päästelen saman tien linnavuoren päälle.

Luottamus pyörään on nyt niin luja, että lähden lystikseni lenkille. Ajan taas riemuisaa tietä alas ohi putouksen. Tällä kertaa en käännykään oikealle, ylös Corteconcepcióniin, vaan annan mennä aina vaan alamäkeen. Sen olen kuitenkin ymmärtänyt, että kotipiha ei tule alemmas vastaan. Kaikki nämä riemukkaat ajoviiman tuivertamat metrit on omin voimin noustava. Ehkä mäki Carbonerasin kautta ei olisi niin jyrkkä. Sehän on pidempi. Pienempi nousukulma veisi rennommin perille.

Kiipeäminen alkaa melkein huomaamatta. Tämä on isoilla kukkuloilla ja vuorilla tavallinen ilmiö. Ympäröivä maisema sekoittaa havainnon. Tie voi jopa näyttää loivasti laskevalta, mutta kun lakkaa polkemasta, pyörä valuu taaksepäin. Veivaan voimia säästäen, vaikka ei se kilometrejä jatkuvassa nousussa tarkoita juuri muuta, kun kaikenlaisen repimisen ja äkkiliikkeiden välttämistä. Lämpötila on jossain kolmenkympin päällä. Hellettä on pidellyt päivästä toiseen.

Carboneras kukkuloiden sylissä.

Carbonerasin kylän jälkeen tie joutuu taas taipumaan serpentiiniksi kukkuloiden lanteille. Kunkin kulman takaa tuntuu aukeavan aina vaan tiukempi nousu seuraavaan mutkaan. Ehkä armeliaasti, jyrkät penkat peittävät näkyvistä jyrkän tulevaisuuden. Painan vielä varmemmaksi vakuudeksi lipan silmille. Näen vain päällysteen ja reunaviivan. Veivaan pienimmällä vaihteella tuon tuostakin putkelle nousten.

Se on ihmeellinen tila. Raskaan ja jatkuvan työn takia mieleen ei saa muodostettua ajatuksia, joihin karata. Toisaalta se tyhjä mieli ei saisi lipsahtaa laskemaan jäljellä olevaa matkaa tai sitä, onko tässä touhussa mitään järkeä. Tai sitä, miksi minun retkeni ihan vaan nurkan taakse tavan takaa kääntyvät tällaiseksi hullutukseksi.

Tarvitaan tauko varjossa.

Mökkitien risteys on omalla paikallaan mäen syrjässä. Reilut kolme kilometriä alamäkeä palkitsee päivän päätteeksi. Renkaissa on ilmaa. Sarvissa ei roiku kauppakasseja.

Jousitus ja varsinkin jarrut ovat selvästi alimitoitetut tähän kyytiin. Annan mennä niin maan perkeleesti. Minä olen sentään ajanut kuoleman tiellä Boliviassa. Minä olen ”Death Road Survivor”. Minulla on semmoinen t-paita kaapissa. Ihan vapaalla ja holtittomasti en laske, koskapa jarruja operoivien sormien lihaksissa tuntee maitohapon. Tie hakkaa kyynärvarret kipeäksi niin, että aamullakin vielä kolottaa.

Kotipihassa odottaa allas.

Se European Divide Trail, se on maailman pisimmäksi mainittu pääosin päällysteen ulkopuolella ajettava pyöräretkireitti. Polku kulkee maanosan lounaisesta nurkasta, Portugalin Cabo St. Vincentistä sen koilliseen kulmaan Norjan Grense Jakobselviin. Suomi lävistetään Muoniosta Näätämöön. Reitin suunnitellut britti Andy Cox on pyrkinyt löytämään mukavasti maastopyörän mentävää uraa, päällystämätöntä pätkää, jota pitkin matka kuitenkin taittuu ilman teknistä taiturointia ja huippu-urheilijan kisakuntoa. Matkaa kertyy kaikkiaan 7600 kilometriä.