Nordlandsruta-reissuhommissa

Vuonna 2024 Euroopan kulttuuripääkaupungiksi valittiin kolme kautta aikain pienintä taajamaa, Viron Tartto, Bad Ischl Itävallassa ja Bodø Norjan rannikolla. Osana kulttuuripääkaupunkivuoden ohjelmaa norjalaiset järjestivät tapahtumien sarjan otsikolla European Cabins of Culture. Taidetta ja tapahtumia ripoteltiin tuntureille Nordlandsruta vaellusreitin varteen. Osallistujat valittiin avoimen haun kautta. Tarjosin mukaan teosta Green Flag of Knowledge/Tiedon vihreä lippu.

Esimerkiksi, Hornopiren-kansallispuisto, Chile, 2019

Green Flag of Knowledge/Tiedon vihreä lippu on jo vuosia mukana kulkenut, jatkuva ja hahmoaan hakeva kokonaisuus. Rakennan ympäristötiedon vihreää lippua heiluttavia vesimyllyjä ja järjestän työpajoja. Leikin kautta yritän kiinnittää huomiota vesien tilaan. Kuka haluaisi asettaa askartelemansa härvelin puroon, jossa seilaavat roskat tuossa tuokiossa pysäyttävät rattaan? Ensimmäisen myllyn sijoitin riisipellon kastelukanavaan Balilla 2015. Vuosien varrella touhua on toteutettu jo kolmessatoista maassa. Toivon, että tämä hyötyyn tähtäävä lysti kasvaa villitykseksi ja maailmanlaajuiseksi massaliikkeeksi.

Haun tulokset saavuttivat minut eurooppalaisittain ajatellen sopivalla hetkellä. Istuin muovipenkillä Brysselissä vartomassa brexit-Britanniaan vievää Eurostar-junaa. Järjestävä taho ilmoitti mitä kunnioittavimmin sanankääntein, että olisi ilo saada minut ja teokseni mukaan kulttuuripääkaupunkivuoden ohjelmaan. Puutunut odotus sähköistyi tuulisiin tulevaisuudennäkymiin. Silmäkulma kostui. Näin kulkee elämä parhaimmillaan. Matkalla seikkailuun saa kuulla seuraavan suuren seikkailun jo odottavan.

"I am prepared and enthusiastic to walk the whole lenght of the Nordlands route." Jo hakemuksessa julistin patikoivani läpi koko 650 kilometriä pitkän reitin ja rakentavani myllyjä pitkin pitkää matkaa. Bodøn toimistossa työskentelevän kulttuuripääkaupunki-organisaation edustajat epäilivät ilmoitustani. Tiesinkö mihin olin ryhtymässä? Lopulta vaikeasti tavoitettava ja aikalailla pihalla ulkoiluasioista oleva yhteistyökumppani antoi asiani Knut Berntsenin käsiin.

Avukseni osoitettu mies tunsi polun mutkat etu-ja takaperin. Juuri hän oli kirjoittanut reitin vastailmestyneen opaskirjan. Muutaman sähköpostin ja yhden pitkän puhelun jälkeen saatoimme molemmat rentoutua. Knut tiesi, että minä tiesin mihin olin ryhtymässä ja mitä se vaatii. Minä tiesin, että sovitut hommat hoidetaan ja apua saa, kunhan osaa pyytää.

Hunddalshyttan pihaan rakensin ensimmäisen Norjan myllyn. 

Polku poikkesi Ruotsiin ja mylly pyöri Kutjaurestugan uima-altaalla.

Reitillä työskentelevien taiteilijoiden lisäksi ohjelmaan kuului kaksi puolet polun mitasta vaeltavaa ryhmää. Toinen ryhmä lähti liikkeelle polun eteläpäästä Susendalenista ja toinen pohjoisesta Björkfjellistä. Ryhmät kohtasivat toisensa puolimatkassa Sulitjelmassa.

Molemmissa ryhmissä vaelsi vajaa parikymmentä kokenutta retkeilijää. Kaikki olivat ulkoilujärjestö DNT:n (Den Norske Turistförening) jäseniä ja useimmat osallistuivat aktiivisesti järjestön vapaaehtoistoimintaan. Ihan tavallisessa norjalaisporukassa oli useita Grönlannin halki hiihtäneitä ja yksi naisista oli saavuttanut maailmanmestaruuden suunnistuksessa.

Alunperin järjestävällä taholla ajateltiin, että voisin taivaltaa puoleen matkaan yhdessä pohjoisesta lähtevän ryhmän kanssa. Oma kokemus tien päällä työskentelystä ja laskelma ryhmän pitämästä vauhdista sekä ryhmän kokooonpanijan ja muodollisen vetäjän Ingunn Anken mielipide antoivat syyn tehdä toisin. Patikoivien päiväohjelmaan ei kerta kaikkiaan mahtuisi myllytöitä ja minä tarvitsin aikaa rauhoittua rakentamisen ääreen. Otin etumatkaa ja varasin taidetöihin muutaman kokonaisen paikallaan pysyvän päivän.

Norjalaiset saapuvat Njallejávrren leiriin.

Ryhmä saavutti minut Njallejávren leirikentällä, minne helikopteri toi ruokatäydennystä. Seuraavan polun neljänneksen Sulitjelmaan saakka taivalsimme yhtäpitävin päiväetapein, mutta erillään. Norjalaiset lähtivät liikkeelle varhain. Useimpina aamuina heippailin ryhmän polulle puurolautasen ja kahvikupin takaa. Ryhmän reppujen kyljistä pistivät ylös pienet Norjan liput saloissaan. Taivallusta tahditti reipas kuorolaulu. Lounasaikaan ohitin mukavaan asentoon kiville ja mättäille asettuneen porukan. Useampana päivänä lounastava joukko hyppäsi pystyyn, muodosti kunniakujan ja lauloi minulle kohottavan laulun. Iltapäivän painelin joukon edellä. Otin leiriin saapuvat vastaan yksin aaltoja tehden ja hurraata huutaen. Sitten syleiltiin. Sitten kerroin, missä on paras kylpypaikka. Vaatteet nakattiin varvikkoon ja nakupellejen joukko syöksyi suin päin, muina norjalaisina, aina yhtä hyytävään veteen.

Sorjus-tuvalla minut ohjattiin lempeän päättäväisesti pikkumökistä ison tuvan keskilattialle sijoitettuun nojatuoliin. Toiseen käteen tarjoiltiin kahvikuppi, toiseen ilmestyi konjakkilasi. Molemmat täytettiin. Matkan aikana Karl oli sanoittanut jokaiselle ryhmän jäsenelle oman laulun. Nyt oli tullut minun lauluni vuoro. Täysin valmistautumattomana sain kuulla sointuvien äänien kuoron. Finlandian nuottiin sovitetut sanat kertoivat kuinka Suomi-neito lähetti porukan iloksi parhaan poikansa, eräveikoista etevimmän ja millainen ilo oli seurata myllyjen pyörimistä tunturipuroissa. Sillä kertaa tuntureilla riehui tunnemyrsky.

Olin ryhmän jäsen. Minut oli otettu omaksi ja minä koin kuuluvani. Sulitjelman jälkeen polku tuntui toiselta. Ilman laulavia kunniakujia ja halikasoja tunsin muutaman ylimenopäivän ajan olevani hyvin korostetusti yksin.

Työkalut ja tarveaineita.

Puutöissä Pauro-tuvalla.

Virtaan valmis mylly Skoaddejávrehyttan pöydällä.

Reitin varrelle oli järjestetty konsertteja, teatteriesityksiä, tarinan kerrontaa ja ruokakulttuuritapahtumia. European Cabins of Culture tapahtuman päätösjuhlaa vietettiin elokuun seitsemästoista päivä Sulitjelma turistcenter leirintäalueella, minne pohjoisesta ja etelästä aloittaneet ryhmät saapuivat muutaman kilometrin yhtä matkaa kulkien. Tulijoita tervehti padon alle, kuivaan joen uomaan sijoitettu, sellolla säestetty nykytanssiesitys. Leirintäalueen keskuskentälle olivat DNT ja Statskog, Norjan metsähallitus, pystyttäneet omat kojunsa. Viereiseen kotaan oli järjestetty taidenäyttely. Seiniä kiersi sarja yhdysvaltalais-kanadalais-kolumbialaisen Genine Carvalheiran piirroksia, jotka hän teki vaeltaessaan ryhmän mukana koko reitin eteläisen pään. Hyllyillä seisoi sievässä rivissä pulloja, joihin itävaltalainen Katrin Woelger oli kenttäpannussaan tislannut tunturiluonnon tuoksuja asuessaan viikon Sauvas-tuvalla. Narulla roikkui skotlantilaisen runoilija Penny Boxallin tekstejä, jotka hän oli kirjoittanut Trygvebu ja Lomihytta tuvilla. Kodan ja kojujen välissä seisovan puutarhapöydän ääressä rakensin viereiseen virtaan tarkoitetun vesimyllyn, joka edelleen jököttää kuivilla ison ravintolakodan hyllyllä.

Ote Krukkistuan vieraskirjasta.

Paurohyttan myllyllä. Taiteen ystäviä Uudesta-Seelannista, Norjasta, Sveitsistä ja Saksasta.

Kaiken kaikkiaan rakensin Nordlandsruta reitin varrelle 14 vihreän tiedon lippua heiluttavaa vesimyllyä. Ympäristötaideteko kaukana tunturimaassa sai osakseen pienen ja erittäin valikoidun yleisön huomion. Tapasin reitin varrella myllyjä kohdanneita kulkijoita kahdeksastatoista eri maasta. Lähes kaikki olivat paatuneita pitkän matkan vaeltajia. 

Kalastajanlankaa lukuunottamatta kaikki käyttämäni materiaali löytyi ympäröivästä luonnosta ja tupien halkoliitereistä. Puuttomassa maastossa rakensin monen myllyn rungon kivistä kasaamalla. Taiteellisen toimeliaisuuteni jäljet ovat kaatuneet, menneet virran viemänä ja maatuneet. Paikan päällä jäljellä ovat tupien vieraskirjoihin tekemäni piirrokset. Muut kulkijat jakoivat kuvia sosiaaliseen mediaan. Itse liikkeelle laskettua myllymateriaalia ja liikkuvaa kuvaa löytyy Bluesky-somesta. Osoitteessa @greenflagof.bsky.social ovat kaikki Nordlandsrutan varteen rakennetut myllyt ja monia muita.

Transatlanttinen merileväkaapeli

Vuosisadan vähemmän tunnetuista neroista merkittävin lienee Kimotei Ylonenni. Itseoppinut tiedemies oli kasvikuitupohjaisen viestintäteknologian uranuurtaja ja meribiologian mestarietsivä.

Epämääräisistä skandinaavisista lähtökohdista ponnistanut Ylonenni teki tärkeimmät löytönsä tutkiessaan Laminarea-suvun ruskoleviä. Lahjomattomat mittauslaitteet osoittivat Skotlannin rannikolla yleisen Laminarea hyberborea lajin omaavan korkeimman havaitun sähkönjohtavuuden (61.6x10₆ S/m).

Kansainvälinen pahoinvointi pakotti vannoutuneen humanistin tarttumaan toimeen. Mainitun vuoden marraskuussa Ylonenni saapui Lewisin saarelle, Ulko-Hebrideille. Introvertti yleisnero paneutui rakentamaan viestintäkaapelia vanhan maailman ja Amerikan mantereen välille. Transatlanttisen merileväkaapelin oli määrä kulkea 1763 merimailin matka Brúen kylästä Hebrideiltä, Grölannin kärjen ohi, Newfoundlandin Nutakiin.

Lupaavan alun jälkeen hanke kohtasi odotettuja vaikeuksia. Länsi-luoteesta puhaltanut myrsky ja sitä seurannut poikkeuksellisen korkea vuorovesi huuhtoivat rannalle varastoidun kaapelin tietämättömiin. Viimeiset havainnot Kimotei Ylonennista tehtiin tuhoa seuranneena aamuna. Silminnäkijät kertovat peräänantamattoman sankaritutkijan huutaneen hävyttömyyksiä aavalle ulapalle. Varhaisen aamupäivän aikana Ylonenni katosi jäljettömiin. Yleisesti uskotaan suurmiehen joutuneen surman suuhun valtavan vaahtopään kantamana.

Merileväkaapelin kappale Grinneabhat-keskuksessa.

Kulttuurikeskus Grinneabhat, Pohjois-Bragarin kylässä, Lewisin saarella pitää hallussaan ainutta säilynyttä merileväkaapelin kappaletta. Näytteille asetettu jaoke on noin 160 senttimetriä pitkä ja paksuudeltaan sylentäysi. Seinälle on ripustettu kahdeksan kuvaa, jotka valotti työmaalle sattumalta vaeltanut varhaisen valokuvauksen pioneeri Beti Bricelj.

Kimotei Ylonenni. Wikipedia-sivu.

Kimotei Ylonenni. Tiettävästi viimeinen kuva Brúen rannalla.

Vaalimakkaraa

Kesätyömatkapyöräilijä -22 ja Taike

Juhlimme H2O-VEDEN HENKI näyttelyn avajaisia savonlinnalaisen panimoravintolan terassilla. On hyvää ruokaa, kohottavaa juomaa ja iloinen pöytäseurue. On kiva olla juhlittu tekijä muiden mukana. Elokuun ilta on lämmin, taivas sataman päällä upottavan pimeä.

Hotellihuoneen rauhassa vilkaisen päivän mittaan saapuneet sähköpostit. Taiteen edistämiskeskus, lyhyesti Taike vaan, on lähettänyt ilmoituksen. Apurahoja koskevat päätökset ovat luettavissa verkkopalvelussa.

Olen hakenut pitkäaikaista työskentelyapurahaa vuodeksi tai peräti kolmeksi. Myönteinen päätös takaisi siis työrauhan hyväksi aikaa. Koska on kuitenkin hyvin mahdollista, tilastojen valossa jopa todennäköistä, että päätös on kielteinen, en lähde sitä suinpäin lukemaan. On parempi mennä nukkumaan hilpeän hyväntuulisena. Samasta syystä en avaa päätöstä vielä aamullakaan. Haluan nauttia hotelliaamiaisen ilman karvasta sivumakua. Nyt taktikoin jo täysillä.

Nousen satulaan. Verkon uumenissa vartova päätös vaivaa mieltä. Myönteinen vai kielteinen. Laadin suunnitelman. Kirjaudun palveluun, navigoin omat hakemukset sivulle ja valitsen sieltä kohdan päätetyt, kunhan istun tukevalla tuolilla, sellaisella huoltoasemalla, jonka pihasta matka jatkuu alamäkeen rullaten. Tuli mikä tuli, ottaisin tiedon vastaan ikään kuin ohimennen.

Savolaisen korpivaelluksen varrella ei osu kohdalle minkäänlaista huoltoasemaa mäen päällä tai alla. Siirrän päätöksen lukemista taas tuonnemmas. Ostan marketista pullon keltaista limua. Se olisi kuohuva juhlajuoma tai tuikku murheeseen, kun illalla leirissä otan tiedon vastaan.

Leiri Juvan Karihiekalla on kesän hienoin enkä halua siihenkään tuhria mahdollisen kielteisen päätöksen tahraa. Latkin limpparin muuten vaan, tukkipuulla istuen ja Luonterin ulappaa silmitellen.

Aamulla polkaisen aina vaan eteenpäin. Lounasaikaan osuu tien oikeassa laidassa olemaan SEO Anttola. Asema on kukkulan päällä, seinästä saa virtaa laitteisiin ja itseään voi vahvistaa syömällä esim. pienen kebab lautasen, joka on niin suuri, että laittaa ihmettelemään onko joku joskus pystynyt pistelemään sisäänsä listalta myös löytyvän suuren kebab-lautasen. Nyt on oikea aika avata päätös. Lupaan itselleni munkkikahvin jälkiruoaksi jos päätös on myönteinen.

Lähden tielle repussa eilisen puoleen hintaan myytävä korvapuusti. Nyt kaikki, ihan kaikki on Taiken vika. Kuumuus, mäet, nimismiehen kiharat. Jokainen kihara erikseen on Taiken vika. Kiroan ääneen, kun vaihdan törkeästi ristiin ja ketju juuttuu eturattaiden väliin. Taiken vika.

Tunteiden tynnyrissä kuohuu. Olen osaton ja ohitettu. Olen epäreilun järjestelmän uhri. Aina on tämmöistä eikä ikinä, ei ikinä ole semmoista. Ja minähän olen sentään saanut myös myönteisiä päätöksiä. Sama soratien pintaa kiharalle niputtava ja hiekkaa silmiin pöllyttävä Taike-pahalainen on tänä vuonna rahoittanut näyttelyni Turussa ja osallistunut kesän residenssimatkan kuluihin. Viime vuonna saman keskuksen Varsinais-Suomen aluetoimikunta tuki taiteellista työskentelyäni puolen vuoden ajan. Sillä ei nyt ole merkitystä.

Pitkään luulin olevani immuuni näille tunteille. Ajattelin, että olen kotisaareen, pihavajaan, kellariin ja toisen kerroksen toimistoon luonut toimintaympäristön, jossa se tärkein, oma työ, onnistuu omin ehdoin, oman mielen mukaan. Käytän pääasiassa löydettyä tai kierrätettyä, ilmaista materiaalia. Jos en pysty tekemään isoa, teen sitten pientä. Jos ei ole varaa järjestää yksityisnäyttelyä saan varmasti jotain esille jonnekin. Jos maailman tärkeimmät kuraattorit eivät otakaan yhtenään yhteyttä, voin itse keksiä tapoja työntää työni yleisön ulottuville. Tuotan iloa ja oivalluksia, toivottavasti myös poikkipuolisia näkemyksiä ja ärtymystä. Selkääni osuu riittävä määrä taputusta. Muistan miten ihmettelin kollegoita, jotka uhosivat tökkäävänsä pensselit santaan, lopettavansa koko homman, ehkä harrastavansa vähän piirustelua joskus. En yhtään tavoittanut sitä mielen maisemaa.

Perhokalastajat ovat palvoneet saatanaa Myllykosken kodan roskiksella.

Vuosi vuodelta tuntuu vaikeammalta sietää näitä pettymyksiä. Hakemusralli tuottaa turhautumista. Itsehän tiedän työni korkean laadun. Työni on jatkuvaa ja keskeytyksetöntä. Taiteilijana kehityn kaiken aikaa. Niin monta mahtavaa juttua on kesken. Uusia suunnitelmia syntyy yhtä mittaa. Aivot, elämä ja oleminen on vuosikymmenten mittaan viritetty sellaiselle taajuudelle, että lähes mikä tahansa asia tai ilmiö, jonka kohtaan, tulee käsitellyksi jonkin näköisen teosidean kautta.

Rahoituksen hakeminen ei muokkaa tekemistä. En usko että hakemuksissa on vikaa. Rakenteeltaan ja sisällöltään samanlaisilla lapuilla olen saanut myös myönteisiä päätöksiä. Kielteinen päätös tuntuu erittäin henkilökohtaiselta, vaikka tietää miten hurja on hakijamäärä ja miten niukka siihen suhteutettuna on jaettava potti . Isku osuu herkkään paikkaan, kun itselle jotain niin keskeistä arvioidaan. Ja vaikka kysymys olisikin etupäässä toimeentulosta ja työskentelyedellytyksistä, tuntuu, että on tullut tekijänä arvioiduksi muita heikommaksi ja vähemmän kiinnostavaksi.

Näinä päätösten julkistamisen päivinä en kestä katsoa somea. Myötäiloa riittää korkeintaan muutamalle kaverille. Muiden ilo on suoraa minulta pois. Väsyttää. Olan takaa kuuluu outo ääni. Blonk. Tarkistan takarenkaan. Pyörä on kunnossa. Taisi olla oma pinna, kun katkesi.

Lasketan myötämäkeen ja nousen vastaiseen. Pöly kirvelee silmissä ja hiki otsalla. Aurinko paistaa. Ukkonen kerää voimia. Jyystän eteenpäin tällä hyvin vertauskuvallisella tiellä.  

Savo siinä siintää.

Kesätyömatkapyöräilijä -22

Pitäisi ja pitäisi. Kirjoittaa. Olen ollut kolme kuukautta matkalla poikki läntisen Euroopan. Pöydän kulmalla painostaa pahvilaatikko. Sieltä kurottavat työvaloon kartat, matkalta kerätty löytötavara ja itselle postitetut kuoret muistiinpanoista paksuna.

Olen nauttinut jokaisesta omavaltaisesta suihkusta omassa kylpyhuoneessa. Olen pistänyt oman pesukoneen pyörimään. Pyykki on pesty puhtaaksi asti ja sen on saanut rauhassa kuivata. Olen ahminut kaksi kirjaa vankileireistä, yhden yhdestä Hennalassa ja toisen tuhansista kautta sunnattoman Neuvostoliiton. Olen pureskellut puolikkaan sotahistoriallisen järkäleen. Siinä taistellaan Ardenneilla, maisemissa missä patikoin vain kuukausi takaperin.

Pitäisi ja pitäisi ja innostaisikin, mutta nyt olen taas matkalla. Pyöräretkellä, koska Euroopan raittia sauvakävellessä kadehdin vauhdikkaasti viilettäviä polkijoita. Leirintäalueilla katselin aamukahvin yli, kun he pakkasivat laukkujaan. Miten paljon niihin mahtuukaan, paljon enemmän kun rinkkaan ja miten kevyesti se paljous kulkee. Liki rituaalinomainen järjestystä luova tanssi pyörän ympärillä oli minullekin läpituttu. Sitä seuraisi polkimeen lukittuvan kengän kilahdus. He ehtisivät vaikka minne!

Kesän ainoat pyöräilijät, joita en yhtään kadehtinut raatoivat ylös Covadongan mäkeä Picos de Europa kansallispuistossa. Melkein 13 kilometriä pitkä nousu on ollut mukana Espanjan ympäriajon, Vueltan, reitillä yli 20 kertaa. Mäki tuntui loputtomalta jopa linja-auton kyydissä.

Lauttarannan lähtökuopissa.

Nyt minä olen pyöräilijä ja onhan meitä muitakin. On elokuinen viikonloppu. Aurinko paistaa. Saariston rengastiellä riittää vielä liikennettä. Kierrän vastapäivään. Kaikki muut ovat menossa myötäiseen. Moikkaan jokaista. Noin joka neljäs vastaa tervehdykseen. Ollaan kylmässä pohjolassa, ei Euroopan sydänmailla.

M/S Östern vie Nauvosta Rymättylän Hankaan. Muotoilen apurahahakemusta laivan kahviossa. Satamasta, heti laiturin pielestä alkaa nousu. Rymättylän mäet ovat kovia. Eivät niin kovia, kun espanjan vuorilla, mutta paljon pidempiä, kun rengastien eteläkaarella. Laskuja on laskujeni mukaan yhtä paljon kun nousuja.

Lutteenkurkun rantaviivaa läheltä seuraava Merimaskuntie on hauska ajaa vaikka onkin päällystämätön. Askaisten kurkkumarkkinat on ehtinyt iltaohjelmaan asti. Holvin terassilla horsmankukka on kuin antajansa. Maisema painuu tasangoksi. Ilta-aurinko lämmittää. Mietoisissa on tapahtunut mullistus. Matkavirvoke on tätä nykyä Helwin virvoke. Yöpaikka löytyy Vehmaalta, metsäkoneen jäljen tasaiselta keskipenkalta. Metsän takaa, Tanssipaviljongin lavalta vaimeana kuuluva valssi keinuttaa uneen. Aamukahvit juon parin uneliaan kilometrin jälkeen huoltoasemalla. Hakemuksen työstäminen jatkuu.

Kanervaleiri, Vehmaa.

Kukkulalla, Helsinginrantaan vievän kippuran varressa seisoo viitta, kyynelten kallio. Nyppylälle on pystytetty taulu, jossa kerrotaan tarina tarkemmin määrittelemättömältä ajalta ”ennen muinoin”.

Serkukset Liisa ja Heikki rakastivat toisiaan lapsesta saakka, mutta lähisukulaisten liiallinen läheisyys oli epäsopivaa. Huolestuneet vanhemmat sijoittivat nuoret etäälle toisistaan. Varmana Heikin paluusta Liisa antoi rukkaset naapurin Yrjölle. Heikki kirjoitti kirjeen itselleen kuninkaalle, anoen lupaa astua avioon serkkunsa kanssa. Tarina kertoo, ettei kirje tavoittanut monarkkia ja ruotsinkielikin oli kehnoa. Nokkaansa pitkin katsovat hoviherrat postittivat kieltävän vastauksen yli Pohjanlahden. 

Rakastavaiset uhmasivat asioiden järjestystä ja antoivat intohimolle ylivallan. Syntyi avioton lapsi. Mustasukkainen Yrjö otti yhteyttä virkavaltaan. Tuomarin edessä tunnusti susipari rakkautensa pää pystyssä, ilman katumusta. Tuomari langetti kuolemantuomion. Tarinan mukaan Heikki mestattiin. Liisa joutui katsomaan sulhasen surman, sitten sytytettiin rovio hänen jalkainsa alla. Vauva upotettiin kiehuvaan veteen. Siitä pitäen ovat rakkaudessa onnettomat käyneet tällä paikalla kyyneliä vuodattamassa. Joku onneton on käynyt myös ammuskelemassa. Taulun alla on hylsyjä.

Kyynelten kallio, Taivassalo.

Tulituksen jäljet.

Taivaallista mökkeilyä Taivassalon saaristossa seuraa vene-ja autokyyti Turkuun. Kupittaalta lähtevän junan vaihdan Pasilassa Joensuuhun menevään. Huolestuttava kuuden minuutin vaihtoaika on hyvin riittävä, kun junat kulkevat ajallaan ja henkilökunta antaa kysyvälle tiedon tulo-ja lähtöraiteesta sekä neuvoo lyhimmän reitin näiden välillä. Laiturilta toiselle voi siirtyä ajoluiskia pitkin polkien.

Jään pois Parikkalassa. Täällä yhdeksän minuutin vaihto on ylenpalttisen väljä. Kiskobussi seisoo viereisellä raiteella. Meluisa kyyti vie Savonlinnaan kautta kauneimman järvisuomen.

Pyörällä on oma paikka omassa vaunussa.

Majakkaniemen leiri, Savonlinna.

Kesäisen työmatkan varsinainen syy on kuitenkin juhla. Riihisaari-Savonlinnan museo on saanut uusittuihin tiloihin näyttelyn, jossa 17 taiteilijaa tapailee vesiteemaa. H2O-VEDEN HENKI- näyttelyn on koonnut Kirsimaria E. Törönen. Minulta on saliin ripustettu kolme kookasta valokuvatulostetta ja niiden väliin kiinnitetyllä näytöllä pyörivä video.

Ripustuskuva. Sami Funke/Studio Funke

Tiedon vihreä lippu/The Green Flag of Knowledge on jo vuosia mukana kulkenut, jatkuva ja hahmoaan hakeva kokonaisuus. Rakensin ensimmäisen myllyn riisipellon kastelukanavaan Balilla, missä muoviroska tukkii satumaisen kauniin saaren vesiväylät. Mylly on yksinkertainen mekaaninen laite, joka vesivoimalla heiluttaa vihreää lippua, puskasta tankoon napattua lehteä. Ajatus on leikin kautta kiinnittää huomiota vesien tilaan. Ei kai kukaan haluaisi asettaa askartelemaansa härveliä puroon, jossa roskat tuossa tuokiossa pysäyttävät rattaan. Vuosien varrella olen rakentanut myllyjä kahdeksassa maassa. Työpajoja on järjestetty muutama. Toivon, että tämä hyötyyn tähtäävä lysti kasvaa villitykseksi ja maailmanlaajuiseksi massaliikkeeksi.

Ensimmäinen mylly Lod Tunduh, Ubud, Bali, 2015.

Juhlien jälkeisenä aamuna herään vanhan sairaalan seinien sisään sijoitetun Willa Arian oikeasta vuoteesta. Olen osunut kauniin ja viihtyisän kesähotellin viimeisen viikonlopun asiakkaaksi. Aamiaisella on hauska lukea paikallisen lehden jättijuttu näyttelystä.

Kaupungista ulospääsy vaatii vielä yhden evästauon kannellisen kahvimukin kanssa. Istahdan Jalmarin aukiolle. Oikean käden puolella huomaan nähtävyyden, jota minulle illalla mainostettiin. Olavinlinna ei ole Savonlinnan ainoa linna. Saimaan rannalla uhmaa aikaa ja muurinmurtajia myös Kauppalinna. Sen ovet on hitsattu kiinni. Ikkunoita on rikottu. Saatanaa kuulemma palvotaan. Vallihaudan virkaa toimittaa parkkihalli. Kukaan ei myönnä omistavansa ostoskeskusta. ”Mahdolliset omistajatahot pesevät kätensä Kauppalinnasta.”, uutisoi Suomen Yleisradio.

Aloitin verkkoon kirjoittamisen vuonna 2013. Noin miljoona askelta-blogi seurasi kävellen tehtyä matkaa kotiovelta, Norrskatan saarelta, Rovaniemelle. Siitä pitäen olen kulkeissani ottanut kuvia tyhjistä kaupoista ja hylätyistä huoltoasemista. liiketila

Kauppalinna on kuitenkin jotain aivan muuta, kun kyläkauppa sorateiden risteyksessä. Rakennus on mitoiltaan valtava ja se on keskellä elävää kaupunkia. Kauppalinnan parkkipaikalla ei korvissa soi kaihoisa tango edellisen sukupolven kaikuna. Kauppalinna on uudemman ajan rakennus. Luulen kuulevani ensin euro dancea ja lopulta suomirappia. Olen ällistynyt. Kaipaan selitystä. Taidan tuntea myös vähän vahingoniloa. Naapurikerrostalossa asuva nainen sanoo tuntevansa voimatonta raivoa.

Savonlinnaan mennään, siellä ajetaan ja sieltä poistutaan hienoja pyöräteitä pitkin, mutta ennen pitkää sitä löytää itsensä kapealta pientareelta usein liian liki kiiruhtavien autojen armoilta. Koska suunnitelma on välttää isoja teitä 14 ja 5, poikkean lounaaseen. Tältä kantilta voisi löytyä pyöräilijälle paremmin sopiva, ei liiaksi mutkaa matkaan tekevä reitti. On kamalan kuuma.

Sulkavalla asetun rantakoivun niukkaan varjoon. Syön eväitä ja uin. Koululaiset ovat tulleet pelaamaan jonkinmoista joukkuepolttopalloa vedessä. Pojat ja opettaja kirmaavat laiturilla, loikkivat veteen ja jahtaavat siellä saalistaan kuin ahnaat krokotiilit. ”Läheltä ei tarvitse heittää kovaa”, muistaa opettaja huomauttaa kerta toisensa jälkeen. ”Ei millistä täysiä”, olisi saman sanoman muotoillut oman kylän käpysotilas muinoin. Peli aaltoilee. Elämän ja liikkeen riemu pursuu pärskeissä. Torin laidalla istuvat kunnanalkoholistit penkillä. Juoma kiinnostaa, ei uimasää.

Tie 436 on suora ja Pata-ahon mäki pitkä. Kaskiin kylässä käännän kokan hetkeksi kohti Juvaa. Risteyksessä ennen käännöstä Soiniemeen suuntaan, teen taidetöitä. Heti Savonlinnan jälkeen poimin penkalta puolikkaan pölykapselin. Tähän se jää, pysäkin penkille. Kirjoitan pölykapseliin Euroopan Unionin yhteiset arvot, jotka 2009 kirjattiin Lissabonin sopimukseen. 

”Euroopan unionin perusarvoja ovat, ihmisarvon ja ihmisoikeuksien kunnioittaminen, vapaus, kansanvalta, tasa-arvo ja oikeusvaltio. Nämä arvot yhdistävät jäsenvaltioita eikä unioniin voi kuulua yhtään maata, joka ei tunnusta näitä arvoja.”Julistetaan unionin verkkosivulla. 

Nyt on kysymyksessä uusi, mukana kulkeva, jatkuva ja hahmoaan hakeva kokonaisuus. Poimin jonkin roskan jostain, kirjoitan siihen arvot maan omalla kielellä, kannan sitä mukanani ja sopivan paikan löytyessä jätän sen siihen, ilman selityksiä. Varmaan ovat eu-kansalaiset kummissaan, kun löytävät muistutuksen sitoumuksesta joltain hylkykappaleelta keskellä arkista maisemaa.

Oikotie on päällystämätön. Nousen monta kertaa Savon katolle ja lasken takaisin pohjalle asti. Soratien mutkia seuratessa löydän taas yhden kohteen kuvattavaksi. Kuten liiketiloja, olen kuvannut myös autioita ja raunioituneita taloja. autiotalo

Osa kotimaan matkailun upeutta on kuvitella asukkaat ja elämä näihin rytöihin. Rakennukset ja umpeenkasvaneet pihat ovat kaikki muutoksen muistomerkkejä. Paljon olen miettinyt, miksi päällimmäinen tunne on useimmiten suru. Murehdin aiempien sukupolvien hukkaan mennyttä työtä. Näen yksinäisyyden ja menetyksen täysiä näkyjä. Katson luopumisen lähikuvaa. 

Yhtä hyvin voisin iloita. Suojaa ja ravintoa tarjonnut työ on aikanaan tehty, vaikka tontilla ei seiso vuosituhansia kestävä pyramidi. Voisin riemuita siitä, että joku on päässyt tai päästänyt irti. Kenties ahdas ja ahdistava on jäänyt taakse. Ehkä edessä toisaalla on odottanut parempi ja omannäköinen. Minulla on kuvittelijan vapaus. Mitä ja miksi haikailen?

Mökki vinossa.

Kasi on keikahtanut katolleen.

Karihiekka Luonterin rannassa, kenties kesän paras leiri. Juva.

Savon sierralla kovan nousun merkki on tien pielessä kenottava hiekkalaatikko. Matkalle mahtuu monta kahden laatikon nousua. Yhden mäen rinnoille on jouduttu ripottelemaan kolme laatikkoa. Vanhan mallinen puolipyöreä hiekkasäilö on ankarassakin mäessä ilahduttava näky. Siinähän nousee kamarasta valtava avaruusmatkailija. Rohkeimmat ovat jo avanneet visiirin. Vieraan planeetan ilma tuoksuu männyiltä ja mustikoilta.

Kuparonvirta, Mikkelin Anttola.

Haiskahtaa taiteelta.

Piha ei ihan saa vakuuttumaan talkkarin taidoista.

Illan kähmyssä otan kesän matalimman kylvyn Ruotimon kiviholvisillan pielessä. Kuusikko on synkkä. Mustavetiseen puroon pitää asettua makaamaan, että mahtuu kokonaan veden peittoon. Pystytän teltan tien varteen hirsikatoksen taakse. Keitän pastaa pöydän ääressä. Katoksen on rakentanut Ollikkalan kylätoimikunta. Yhtään taloa ei ole näköpiirissä.

Ollikkalan leiri.

Kesätyömatkapyöräilijä peittää jälkensä

Keväällä 2019 Mustarinda-seura kutsui minut rakentamaan teosta Polku-kesänäyttelyyn. Polkua kertyikin aikalailla, kun oikein polkemalla polkaisin polkupyörän Norrskatan saarelta vaaran laelle Hyrynsalmen Paljakkaan.

Kaivoin ikikuusikkoon toisen version teoksesta Metsäpohjan arkekologiaa. Työmatkasta kerrotaan aiemmin julkaistuissa jutuissa otsikolla Kesätyömatkapyöräilijä sitä taikka tätä. Kesätyöstä, teoksesta ja sen rakentamisesta kerron tässä jaksossa: Kesätyömatkapyöräilijä oikeissa töissä

Lyhyesti teosta voi kuvata sanalla kuoppa. Se oli tasan tarkkaan kuutiometrin vetoinen kaivanto. Monttu oli kaivettu kuusen alle. Puun hellävaroen ja pikkutarkasti esiin rapsutellut juuret kulkivat kuopan halki. Päällimmäisenä ajatuksena oli paljastaa lähiluonnosta jotain hyvin tavallista, mutta tavallisesti katseilta kätkettyä. Kuopan päälle rakensin vitriinin.

Kiinnitin kuopanhoito-ohjeet jääkaapin oveen, Mustarinda-talon keittiöön. Sovittiin, että kun kuoppa alkaa näyttää kurjalta, se täytetään. Kaivettu maa oli tallessa kaatuneiden puiden juurilaattojen taakse piilotettuna. Vitriinin laudat voisi käyttää johonkin muuhun tai ne voisi pätkiä ja lämmittää ihanan pihasaunan. Akryylilevylle löytyisi varmasti kierrätyskäyttöä.

Reilut kaksi vuotta myöhemmin minulle myönnettiin kuukauden mittainen residenssijakso. Marraskuussa 2021 pääsin palaamaan Paljakkaan. Tulin työstämään toista teosta, mutta luontopolun varrelta löysin yllättävän hyvin aikaa kestäneen kuopan. Peitin jälkeni.

Vitriini on huurtunut, mutta muuten siistissä kunnossa.

Tarvittavat työkalut ja maassa jo aavistus talven tulosta.

Kuoppa itse.

Täytetty, peitetty ja piilotettu.

Talvi täydentää työn.

Tapaus Metsäpohjan arkekologiaa on suljettu.