Maata pitkin ja meren ali Skotlantiin

Päivä ei ole vielä puolessa ja matkan domino-palikat alkavat jo kaatua. Juna seisoo Linköpingin asemalla Ruotsissa. Olemme reilusti myöhässä. Myös kirjeet ja paketit tulevat olemaan myöhässä. Postin kuorma-auto on törmännyt rautatiesiltaan.

Tukholman asemalla vartijat kyöräävät päihtyneen parin ulos, mutta korjaavat samalla rollaattorin jarrut.

Jatkoyhteys Lundista Malmöön ajetaan linja-autolla. Rataosuus on remontissa. Kaupunkien väliä jatkuvasti sukkuloiva pikavuoro kirii aikataulun kiinni. Liikennevaloista piittaamaton pikamarssi ja muutama juoksuaskel tuovat asemalle ajoissa.

Vastaan tulee uusi pullonkaula. Matkustajia laiturille laskevat ovet ovat huoltotöiden kohteena. Liukuportaiden alapäähän pakkautunut massa livahtaa yksi kerrallaan holtittomasti heiluvien luukkujen välistä.

Hyvin hiljaisella äänellä toistettu kuulutus ilmoittaa laiturin vaihtuneen. Joku sen kuulee ja tämän jonkun perässä kaikki kiiruhtavat laiturilta 2a saman raiteen varressa olevalle laiturille 2b, missä junan peräpää näyttäisi häämöttävän. Jokainen sisään pujahtava matkustaja toistaa saman kysymyksen. ”Onko tämä Kööpenhaminan juna?” Me väliköstä istumapaikan saaneet vastaamme yhteen ääneen, niin uskovamme ja toivovamme.

Kööpenhaminassa en ehdi lounaalle, mutta joudan haukata tuhdin voileivän. Kahvikuppi kourassa kiipeän alkuperäisen matkasuunnitelman mukaiseen junaan. Ruotsalaisen konduktöörin antama puhelinnumeron rypistän roskakoriin. Minulla ei ole asiaa asematoimistoon lippuja vaihtamaan, eikä hänen tarvitse puhelimessa selittää tanskalaisille miksi matka hyytyi alkuunsa.

Hampurin äärimmäisellä esikaupunkialueella juna jämähtää taas paikalleen. ”Tämä ei ole päärautatieasema”, tähdentää särisevä ääni kaiuttimessa. Seuraa pitkä saksankielinen selitys. Sitten ääni yrittää selittää tilanteen englanniksi. Opiskelijat edessäni kuolevat nauruun.

Perille päästään toista tuntia myöhässä. Sillä ei ole väliä, koska majapaikka sijaitsee vastapäätä aseman pääovea.

Aamiaisella tarkastelen seuraavat osuudet sisältävää mobiili-lippua Hampuri-Köln-Brysseli. Epäilys herää vaikka en muka ymmärrä pienellä präntättyä saksankielistä tekstiä.

Asunnoton leiriytyy Hampurin aseman edessä.

Kannan repun Kirchenalleen yli asemalle. Tiskin takana, palveluhallin ovensuussa istuu virkailija. Hän sanoo huomenta eikä sitten muuta sanokaa. Hän katsoo ohitseni kaukaisuuteen. Yritän selittää asiani englanniksi. En saa vastausta. Haen saksankielisiä sanoja syvältä aivojen poimuista. Virkailijan kivikasvojen muuriin aukeaa aukko. ”Informaatio vai lipun osto?” hän tokaisee. En tiedä. Informaatio auttaisi arvioimaan joudunko ostamaan lisää lippuja. Yritän selittää. ”Informaatio vai lipun osto?” toistaa kivikasvo kovemmalla äänellä. Valitsen oston. Saan luvan ottaa vuoronumeron.

Palvelutiskin virkailija puhuu sujuvaa englantia. Olen epäillyt oikein. Lippua ensimmäiselle osuudelle ei ole. Minun olisi pitänyt huomata pikkuinen ympyrä, jonka toinen puoli on musta ja toinen valkoinen. Deutsche Bahnin varaussivuilla symboli tarkoittaa, että osto kattaa vain osan matkasta, vaikka kaikki matkasuunnitelmaan kuuluvat junat onkin kirjattu kuittiin.

Lippuun merkitty 08:49 lähtevä juna on FlixTrain. Tämän palvelun matkoja ei voi ostaa DB:n kautta, mutta Saksan rautatielaitoksellakin olisi tarjota kyyti Kölniin hintaa 198 €. Istun penkille salin seinustalla ja hakeudun kiireen vilkkaa Flix-sivuille. Aikaa junan lähtöön on vielä parikymmentä minuuttia.

Samaan aikaan ovensuussa, hankalia ulkomaan asiakkaita karsiva kivikasvo ajaa amerikkalaisen perheenisän menettämään kerta kaikkiaan malttinsa. Mister ryntää pää nykien ja jalkoja heitellen asemahalliin. Mom saa selittää lapsille, ettei daddy tällä kertaa osannut ratkaista ongelmaa.

Laiturilla on tungosta ja junassa on tungosta. Kuulutukset särisevät paljon sanoja, joista tuskin kukaan saa selkoa. Sekasortoisen alun jälkeen väki vähenee joka pysäkillä ja ensimmäinen Flix-junamatkani on lopulta varsin mukava kokemus.

Kölnin asemalla en löydä isoa näyttöä, joka kertoisi miltä raiteelta juna Brysseliin lähtee. Päädyn käymään laiturinäyttöjä läpi yksi kerrallaan. Jo kutosen kohdalla tärppää. Rauhallinen lounastauko on kuitenkin taas kutistunut muotoon noutokahvi ja sämpylä. Turhaan, koska juna lähtee 25 min myöhässä.

IC 314 on hyvin pitkä juna. Vaunujen kyljessä ei ole numeroita. Varmistan hämmästyttävän tosiasian laiturilla seisovalta konduktööriltä. Matkustajat kiirehtivät sisään lähimmäksi sattuvasta ovesta. Juna nytkähtää liikkeelle. Ihmiset tunkevat kohti oikeaa vaunua ja omaa paikkaa tasan ison matkalaukun levyisellä käytävällä. Liikenne yrittää kulkea molempiin suuntiin yhtä aikaa. Täpötäydessä junassa kaikilla ei ole paikkalippuja. Toiveikkaat istahtajat joutuvat poimimaan kassinsa ja palaamaan tammettuun virtaan. 

Onnekseni minulla on paikkalippu ja olen vain puolitoista vaunua väärässä kohdassa. Kaiken kohelluksen keskellä konduktööriä naurattaa.

Belgian pääkaupunkiin tullaan ajallaan. On aikaa istua pöydän ääreen syömään. Bernie's burger kasaa erittäin hyvän hampurilaisen ja tarjoaa kenties kaikkien aikojen parhaan hinta-laatusuhteen.

Aseman toisella kulmalla nautin napakan jälkiruokakahvin. Sitten astelen tolppien ja nauhojen rajaaman massojenhallinta-labyrintin läpi turvatarkastukseen. Reppu kulkee hihnalla läpivalaisevaan laitteeseen. Metallinpaljastin vinkaisee ja minä riisun vyön. Jonotan lyhyesti passin tarkastukseen. Odotustiloista siirrytään yhtenä ryhmänä laiturille ja junaan.

Hetkeä myöhemmin Eurostar kiitää lähes kolmensadan kilometrin tuntinopeudella läpi maalaismaiseman kohti kanaalin tunnelin Ranskan puoleista päätä. Aurinko painuu alas. Varjot kasvavat pituutta. Pilvien runsaat kummut kasautuvat rannikon päälle. Valon värissä kuultaa lähestyvä meri. Ja sitten on iso ratapiha ja paljon piikkilankaa. Betoniseinät kaventavan maiseman kouruksi, jota pitkin juna sukeltaa putkeen. Brexit tuntuu jotenkin korostetun älyvapaalta tässä ihmeellisessä mannermaata ja saarivaltakuntaa yhdistävässä sukkulassa.

Odotan sumua ja tihkua, nokea ja savua, kaasuvaloja ja korkeita hattuja. Näin viktoriaanista ei tietenkään ollut 80-luvun lopulla, kun viimeksi vierailin Lontoossa, eikä ole nytkään. Kaupunki on helppo kakkupalanen. Eurotähti saapuu tarkasti ajallaan St Pancrasin asemalle. Majatalo on vajaan kilometrin päässä Camdenin kulmilla ja aamulla matka jatkuu viereiseltä Kings Crossin asemalta. Sekin on valoisa ja selkeä. Kenties merkillisin seikka on aseman takaosassa, kahvilan edessä kiemurtava valtava jono. Väkeä ei ole vetänyt ruotuun tee-aika vaan seinään kiinnitetty opaste, laituri 9 ¾. Tältä mielikuvituslaiturilta lähti Tylypahkan juna ja tämän kyltin edessä tulee sinun kuvasi ottaman.

Asunnottomat asettuvat yöpuulle Lontoon Tottenham Court Roadilla.

Edinburghiin menevä Lumo-juna jättää matkustajat Newcastlen asemalle. Lukuisat keltaliivit paimentavat lauman ulos pääovesta ja vasemmalle. Väljä ja joutuisa junakyyti vaihtuu ääriään myöten täyden linja-auton ahtauteen. 

Vieressä nuokkuva nuorukainen kertoo olevansa kotoisin Yhdysvaltain Pennsylvaniasta. Hän on kiertänyt Euroopassa kahden kuukauden ajan. Lyhyimmän mahdollisen pikkupuheen jälkeen hän nukahtaa pää sylintäydeksi ahdettua reppua vasten.

Styyrpuurin puoleisesta ikkunasta näkyy meri ja kapoinen niemi. Maakaistaleen kärjessä kohoaa kukkula ja sen päällä linnan raunio. Naapuri herää parahiksi huomaamaan paikan nimen ohi vilahtavassa kyltissä. Hän ravistaa minua olkavarresta ja selittää kiihtyneellä äänellä. Lindisfarne, kaikkein tärkein paikka, viikinkiajan alkupiste, ryöstö, raiskuu ja minun esi-isät. En ehdi ehdottaa, että tuskin oli suomalaisia mukana niissä porukoissa, kun uupunut veikko taas sammuu reppunsa sekaan.

Päätepysäkin lähestyessä saan tilaisuuden kysyä naapurin suunnitelmista. Mitä tämän jälkeen? Jatkuuko matka pohjolan perille? ”Tänään Edinburgh. Huomenna Glasgow. Sitten kotiin. Jumalalle kiitos!”

Yön majoitun mukavasti Edinburghin keskustassa. Hankin välttämättömän välipalikan, että saan kiskottua asunnon seinästä virtaa puhelimeen. Täyden akun voimin väläytän aamulla näkyviin matkan viimeisen mobiili-lipun. Invernessin linja-autoasemalla on vastassa tuttu kaveri ja lämmin tervetuliaishalaus. Hänen autoonsa koitan tietysti kömpiä väärältä puolelta.

Pyöräilijän tie Euroopan sydänmailla

Keväällä 2010 paistatin päivää Suomen Purjelaivasäätiön Kuunari Helenan kannella. Lipuilimme hiljakseen Kielin kanavassa. Samassa rännissä tekivät suunnattomat konttilaivat matkaa Pohjanmereltä Itämerelle tai takaisin. Kanavan kummallakin rannalla kulkee pyörätie. Meno sillä näytti olevan lystiä kiitoa. Lisäsin sen siltä istumalta tulevien retkien toiveikkaaseen listaan. Laivalla Saksaan, kanavan vartta länteen ja edelleen niin kauas länteen, kun pääsee, halki Hollannin, Ranskan Normandian ja Bretagnen, aina Brestiin asti.

Viisi vuotta myöhemmin tein päätöksen lähteä juhannuksen tienoilla ja viipyä tiellä noin tai vajaan kuukauden. Aloin ottaa mittoja kartasta. Kilometrit eivät mahtuisi annnettuun aikarakoon. Vetäisin paperille pari huolimatonta vaaksaa ja uuden suunnitelman. Ajaisin lounaaseen, Luxemburgiin, koska en ole käynyt, Belgiaan, koska en ole käynyt ja siellä Gentiin, jossa on Van Eyckien kuuluisa alttaritaulu, Hollantiin, sen rannikon saarille, takaisin Saksaan, Kielin kanavan varteen, pikaisesti Tanskan halki, Ruotsin poikki ja Ahvenanmaan läpi kotiin. Eurooppa on pieni päätin ja päättelin matkaa kertyvän alle kahden tuhannen.  

Saksa, Travemünde, Bullendorf, Fallingbostel, Stolzenau, Seeste.

Mobiili navigaatiopöytä.

Parasta saksalaista kylttiosaamista.

Saksa, Maria Veen. Hollanti, Helden, Ersloo.

Kun koko Hollanti paistuu...

...paistuu myös pyöräilijä hollantilaisella tiellä.

Belgia, Polleur. Luxemburg.

Tällä retkellä piti olla takuu, ei vuoria, ei edes kukkuloita, mutta niin vaan alkoivat vaarat sinertää Nordrhein-Westfalenin taivaanrannassa, Mittellandkanalin takana. Tasainen Hollanti venytti vielä seudulle pienen tasaisen taskun, mutta heti Belgian rajalla alkoivat kilometrien nousut.

Lämpömittari hoiperteli 35-40 asteen välillä. Pyörä hankasi vastaan. Se lakkasi kerta kaikkiaan rullaamasta. Alamäessäkin piti polkea. Kellon ympäri raataen sain kasaan 75 kilometriä, seuraavana päivänä 78. Illalla krampit kourivat mahalihoja.

Päättelin takajarrun hirttävän kiinni levyyn ja syytävän samalla korvat täyteen kiduttavan viheliäistä vikinää. Etujarru se ei voinut olla, sen olin irrottanut jo aikapäiviä. Ollakseni varma kiusan lähteestä ruuvasin nyt irti myös takamotikan.

Ilman jarruja pyörä rullasikin vaivattomasti ja ääneti. Alkoi kilometrien alamäki. Molemmat patiinit päällysteen pintaan painettuna kaahasin yhä neljääkymppiä kohti tien katkaisevaa punakeltaista pukkiaitaa ja sen takana ammottavaa kuoppaa. Kengänpohjien hinnalla sain laahattua pyörän pysähdyksiin. Nöyränä ruuvasin jarrun paikalleen. Alkoi kilometrien ylämäki.

Vihreä viiva kartassa tarkoittaa junakyytiä.

Hiomalla kevennetyt kengät.

Kohta se juna jyskyttää.

Retken paras (tai toiseksi paras, kilpailu Gentin toimiston kanssa on tiukka) turisti-info löytyi Luxemburgista. Siellä tiedettiin neuvoa jarruongelmainen matkailija kaupungin polkupyörävuokraamoon, jonka yhteydessä toimii myös huoltopaja. Koska oli maanantai, tavalliset pyöräkaupat olivat kiinni. Lisäksi ohi kulkeissa löytämäni liikkeet möivät vain Shimanon varaosia. Minun jarruni olivat merkiltään Hayes.

Vika oli pieni. Palat olivat loppuunkuluneet. Metalli kirskui metallia vasten ja sinne väliin kiilautunut pikkiriikkinen jousi soitteli kimeintä pilliä. Miljoonalaatikosta pengottiin esiin sopiva pala, mutta vain yksi. Sekin riittäisi pysäyttämään pyörän kunnes löytäisin uudet. Sain myös pikakurssin levyjarrujen huollosta ja Tour de France-tilannekatsauksen. Kun kysyin hintaa, minut naurettiin ulos puodista.

Luxemburgin kaupungin pyörävuokraamo auttaa.

Kuninkaallinen kulautus.

Säteilevä riemumieleni mahtoi lohduttaa lehvävarjoisan kulmakapakan festivaalikrapulaista tyttöä. Hän tarjosi tuopin. Vasta toisesta saisin maksaa.

Minä sydän Luxemburg.

Belgia, Gent. Hollanti, Westenschouwen, Rotterdam, Erkemederstrand, Dedemsvaart. Saksa, Heede.

Polkija Pohjanmeren paratiisirannikolla.

Kerrankin kunnon myötäinen.

Saksa, Ober Hammelwarden, Wingst-Dobrock, Bornhöved, Puttgarden.

Tanska, Faxeladeplats. Ruotsi, Malmö.

Tiheimmän Keski-Euroopan jälkeen alkoi Tanskassa taas olla tilaa.

Ruotsi, Grisslehamn.

Keltainen viiva kartassa tarkoittaa linja-automatkaa. Aikataulun paineessa piti puoli Ruotsia, Malmöstä Tukholman kautta Norrtäljeen, väli jonka arvioin alle neljäänsataan kilometriin ja joka mahtoi venyä seitsemäänsataan, puskea julkisilla kulkuneuvoilla.

Mittamiehen laiskottelu pyöräilijän Norrskatan toimistossa maustoi matkantekoa. Polkien kertyi kilometrejä kuten pitikin, noin 2000, mutta sen päälle paisui reilu 1000 kilometriä junan ja bussin penkissä. Ehkä Euroopan koko nyt hahmottuu realistisemmin.

Kielin kanavasta en nähnyt yhtä vetistä vilahdusta. Päivä kerrallaan piirretty reitti oikoili lopulta etelästä ohi. Gentin alttaritaulun verta vuotava karitsa oli kaunis, mutta maalaus silti väärä. Sieluni silmä oli katsellut Issenheimin alttaritaulua ja sen odotin kohtaavani.

Jos siis seilaisi uudemman kerran Travemündeen, polkisi kanavan vartta länteen, koukkaisi kauas etelään, Elsassiin, maalausta katsomaan ja sitten luoteeseen, luoteeseen, aina Brestiin asti...

Virallinen kirjanpito.

Ahvenanmaalla näytti jo kotoisalta.