Uneton Ubudissa

Ensimmäiset yöt residenssimökissä, Lod Tunduhin kylässä, Ubudin kaupungin etelälaidalla, ovat levottomia. Sisäinen kello raahautuu perässä toiselta aikavyöhykkeeltä. Yö on ääntä tulvillaan. Ei kuitenkaan liikenteen melua tai riitelevien naapureiden huutoa. Ei myöskään aukiolta aamupuolelle asti raikuvaa flamenko-esitystä, kuten Ateljeesäätiön Marbellan talossa.

Sillä sinisellä hetkellä.

Täällä herään vähän väliä luonnon ääniin. Kylpyhuoneessa asuu sammakko, joka pari kertaa vuorokaudessa kajauttaa kokoonsa nähden suhteettoman kovalla äänellä, TOKE-TOKE-TOKE-brrr-brrr-br. Pienet liskot naksuttavat hiljaa katonrajassa. Isommat liskot tekevät isomman naksun. Joskus joku niistä pudota lopsahtaa lattialle.

Kuulen kulkusten helkettä. Ehkä tontut aloittavat joka vuotisen kierroksen näiltä kulmilta. Kaskaat rouskuvat puutarhassa. Sirkat sirittävät. Naapuruston koirat vastaavat lauman koko voimalla riisipellon takaa kantautuvaan haukkuun.

Eniten meluavat kukot ja niiden riekuttua tervehdyksensä ehkä muutaman tunnin päästä nousevalle auringolle, aloittavat kanat toimeliaan kaakatuksen, johon ankat yhtyvät. Kanoista rohkein keinottelee katolle katsomaan missä isännän uhoama sarastus viipyy. Siellä se liukuu, raapii ja räpistää kuin henkensä hädässä.

Otuksista karmein asuu aivan seinän takana. Sen ruumis ja höyhenpuku ovat kukon, mutta pää on aasin pää. Mitä säädyllisimpään nukkuma-aikaan se päästelee ylväästi palkeet levällään, KUKKO-KIEKUU-II HO HO HO HOO.

Kukkoaasi vai vain aasi kukko - KIEKUU-II HO HO HO HOO.