18.8.2015

Harleyn kultti

Moottoripyörän selässä ratsastaa monesti ihan mukiin menevä teräs-cowboy. Itse kone, moottoripyörä, on karjuva demoni tuonen tuolta puolen, tuomiopäivän kaksipyöräinen kauhistus. Sen huuto kiirii kilometrejä edeltä käsin. Se möyryää ja jyrisee tullessaan. Se vinkuu ohi ja raskasmetalliukkosen mentyä jää ilma tien yllä soimaan kiireen kireänä viulunkielenä.

Omin voimin, omaa hiljaa rullaavaa ratasta kitkuttavana en saata käsittää, että Euroopan voi halkaista vuorokaudessa. Kerran Miltenbergissä, Main-joen varrella, Saksan sydämmessä, pystytin telttaa kaatosateessa. Vieressä paalutti omaa asuntoaan brittiläinen matkamotoristi. Puhuimme seuraavan päivän etapista. Minulla se olisi tasaista noin satasen päivävauhtia lounaaseen, kohti vielä samalla viikolla eteen tulevaa Ranskan rajaa. Hän arveli ehtivänsä iltalautalla Kanaalin yli ja katsovansa EM-kisojen seuraavat ottelut kotona Lontoon pohjoispuolella.


Pietarilainen baikkeri näyttää Novgorodilaiselta ikonilta.



Vielä vähemmän ymmärrän Harleyn kulttia. Että otetaan alle mahdollisimman raskas ja epämukava kulkupeli, joka takuulla laukeaa tien poskeen tuon tuosta ja lähdetään yrmy ilme parran takana jytkimään kohti auringonlaskua. Ja se palvottu ääni, vee kakkosen jumalainen jylinä? Minä hipsuvarvas en kehtaisi sellaisella pauhulla kylillä kulkea.



Ruhe jetzt, täällä nukutaan.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti