Death Road Survivor

La Paziin tullessa kehrään kokoon suunnitelmaa. Lähtisin maastopyöräilemään maailman vaarallisimmalle tielle, jos se on helppo järjestää, jos se ei ole törkeän kallista, jos uskallan.

Kaksi ensimmäistä kohtaa ruksitaan hetkessä. Matkalla linja-autoasemalta hostellikortteleihin löytyy rivi matkatoimistoja, joiden ykkösartikkeli on retki kuoleman tielle. Hintalapussa lukee toistuvasti 50+ jotain dollaria. Kiemurtelematta ostan matkan ensimmäisestä toimistosta. Kalusto näyttää asialliselta. Minulle tarjotaan kahvia ja limua. Minut opastetaan hauskaan majapaikkaan aivan nurkan takana. Avoimeksi jää vain kolmas kohta. Sitä onkin kiva tuumailla unta odotellessa.

La Paz

Ennen vanhaan, kun tie vielä oli lähes ainoa reitti pääkaupungista Yungasin alueelle, siltä suistui henkilöautoja, traktoreita, kuormureita, linjureita ja kaksipyöräisiä. Kokonaisia perheitä ja työporukoita syöksyi tuhoon. Arviot uhrien määrästä vuosien varrella vaihtelevat kahden-ja kolmensadan hengen välillä. Murhenäytelmistä muistuttavat pientareelle pystytetyt ristit ja alttarit.

Nykyään tie on suljettu yleiseltä liikenteeltä. Sitä käyttävät leikkikenttänään maastopyöräilijät. Vuoden 1998 jälkeen ainakin 18 tiedetään lipsahtaneen reunan yli hautaan.

Burgosin katedraali, Espanja.

Tähän saakka vaarallisin polkupyörän satulassa kokemani tie on epäilemättä Burgosin kaupungin kiertävä kehätie Pohjois-Espanjassa. Se tosin lienee moottoritie ja siinä tapauksessa minä olin kiistatta väärässä paikassa. Olin harhaillut loputtomiin etsien ulos kaupungista ja länteen vievää reittiä. Kartasta, jossa kaupunki kuvataan punaisena pallona ei ollut suurta apua. Kylteistä löysin kaivattuja nimiä ja niiden perässä valuin rampilta tähän surmanränniin. Asfaltin ja betonin kuiluun harhautettuna annoin saman tien kalloni luutua kivikovaksi pässinpääksi.

Ajo pientareella sujui ongelmitta. Hyvin harva tööttäsi. Vielä harvempi pui nyrkkiä. Todellisia kauhun paikkoja olivat moottoritielle laskevat ja siitä erkanevat rampit. Toistasataa kiitävät autoilijat eivät odottaneet kohtaavansa liittymässä taakan alla rehkivää matkapyöräilijää. Vastuu selviytymisestä oli yksin minulla.

Tyhmyyden, kiukun ja jääräpäisyyden voimalla säilyin kolhuitta sen parikymmentä minuuttia, minkä oikeaan suuntaan johtavalle rampille kiertäminen vaati. Tarkkakorvainen autoilija saattoi oppia muutaman käytännöllisen suomen kielen sanan.

  

Sotisopa ja ratsu.

Opas noukkii aamuvarhaisella hostellin aulasta. Kävelemme toimistolle, joka ei ole sama, josta matkan ostin. Päivän leikit aloitetaan pukeutumalla alamäkiajajaksi. Päälle sovitetaan oikeista paikoista pehmustetut ja topatut housut, takki ja hanskat sekä polvi-ja kyynärsuojat. Käsivarren mutkaan ripustetaan kypärä. Sen päälle monet virittelevät kiireesti toimintakameraa.

Täyteen tupatussa pukuhuoneessa valkenee, ettei kokemus tulisi olemaan millään tapaa yksin minun ja ainoa laatuaan. Toimiston myyntipuheessa mainostettiin ryhmän kooksi 6-8 henkeä. Näin annettiin ymmärtää kaikissa muissakin saman hintaryhmän kioskeissa. Aamulla ryhmät kerätään yhteen. Lopulta meitä onkin täyttämään kaksi pikkubussia. Ilmeisesti vain ne pari, puolet kalliimpaa, huippupuulaakia todella tuo mäkeen muutaman asiakkaan kerrallaan.

 

Puolitorkkuva porukka ajetaan ylös 4700 metrin korkeuteen. Aamiainen katetaan parkkipaikalle. Pyörät puretaan alas kattotelineeltä, jonka reunoja koristavat enään paarit. Sataa räntää.

Oppaat yhdistät oikean pyörän oikeaan ajajaan. Olen puolittain valmistautunut tarttumaan jonkun vähän maastopyörän suuntaan kallistuvan hyrrän sarviin. Tantereelle jaetut pyörät ovat kaikki kunnollisia, toki kolhuisia ja kovaa kyytiä kokeneita, mutta tukevia ja huollettuja alamäkipyöriä. Satulat säädetään. Jarrut testataan. Näkee, että osa lähtijöistä on vasta toista kertaa polkupyörän päällä.

 

Jono venyy levikkeeltä päällystetylle maantielle. Keulille asettuu kärkiopas Ramon, mies jota ei missään tapauksessa saa ohittaa. Kaksi opasta keskittyy kuvaamiseen. Perää pitää Pedro. Hän tulee hitaimpien tahdissa, nostaa pystyyn kaatuneet ja pitää varansa mahdollisen vakavamman turman varalta.

  

Ensimmäinen pätkä on eräänlainen esinäytös. Sen aikana tutustutaan työkaluun ja selvitetään vauhdinjako porukan kesken. Kokemattomimmat nojaavat jarruihin, kun kärki viilettää rennosti ja reipasta kyytiä väljällä, hyväpintaisella tiellä. Pari kertaa hitaampien joukkoon juuttuneena päätän, että varsinaisessa laskussa minun ja Ramonin väliin ei tunge kukaan.

On kylmä. Räntää ja jäätihkua valuu lyijynharmaalta taivaalta. Kädet kohmettuvat. Tulee mieleen marraskuinen aamu kotisaaren lauttarannassa. Suurin osa porukasta on kotoisin Israelista, eteläisen aavikon laidalta. Ryhmä on perinteisellä asepalveluksen jälkeisellä kaukomatkalla. Hepä vasta ovatkin kylmissään.

Mäen tasaantuessa noustaan taas bussin kyytiin ja kiemurrellaan sille parkkipaikalle, sen puomin pieleen, mistä se "maailman vaarallisin tie" alkaa. Syödään välipala. Kaikki santsaavat kuumaa teetä. Käsivarsia pyöritellään. Polvia notkistetaan. Noustaan satulaan ja pujahdetaan puomin ohi rapaiselle radalle.

   

 

Kahdensadan metrin jälkeen jalkaudutaan. Vuori on valahtanut tielle. Pyörät kannetaan rytökönkään yli. Seuraavan mutkan takana törmätään mutavyöryyn. Tällä kertaa on edullisinta kantaa pyörä ylärinteen puolelta kiertäen. Suoraan yrittävät kahlaavat polvia myöten savessa.

 

Tästä eteenpäin tie on vapaa. Leveyttä sillä on mökkitien verran. Ei kaiteita. Ei minkäänlaista marginaalia. Missä tie loppuu, alkaa pystysuora pudotus, enimmillään 600 metriä. Laaksosta kohoava sankka sumu estää näkemästä pohjalle. Tämä tekee ajamisen ainakin minulle paljon hauskemmaksi.  

Tiessä on kuoppaa ja töyssyä, irtokiviä ja veden kalvamia syviä uurteita. Pyörä on vakaa ja jousitus hyvä. Uskaltaa antaa mennä. Laskettelen Ramonin imussa. Tulen suoran alkaessa takarenkaan tuntumaan väijymään. Ramon heilauttaa hymyn olkansa yli. Hetkessä hän kaahaa sata metriä edellä. Tätä miestä ei saa ohittaa, enkä usko, että kukaan meistä siihen pystyisikään.

  

Kahden Israelilaisen seuraamana rallatamme kaukana pääjoukon edellä. Valikoiduissa, kuvauksellisissa, tyhjän päälle kurottavissa mutkissa pysähdymme odottamaan. Otetaan ryhmäkuvia. Aina harmittaa, kun pitää hyvä vauhti pysäyttää. Toisaalta aina pysäkille tullessa ovat jalat jo armottomasti maitohapoilla.

Lasketaan läpi viidakosta ryöppyävän putouksen. Alas päin tultaessa tie levenee ja vauhti kiihtyy. Puren hammasta. Lasketan lujempaa kun uskallan. Ylitetään tielle virtaava joki ja alitetaan toinen niskaan suihkuava putous.

Laakson pohjalla, Yolosan kylässä, on uima-allas suljettu. Kylmää kaljaa sentään myydään. Huipun räntä on 3000 metriä alempana vaihtunut trooppisen iltapäivän kuumuudeksi. Ajovetimet luovutetaan pois. Vastaanotamme T-paidan muotoon muokatun diplomin. Siinä lukee "Death Road Survivor". Poseeraamme luokkakuvassa kylän aukiolla. Pyörät nostetaan bussin katolle. Ajetaan Coroicoon tyhjentämään viidakkoravintolan noutopöytä. Päästään suihkuun.

 

Se ei ole maailman vaarallisin tie. Oikeasti maailman vaarallisimmalla tiellä on muutakin liikennettä. Jos piennar on kapea ja tie vaikkapa Portugalissa tai Italiassa on se polkupyöräilijälle taatusti vaarallisempi.

Tämä saattaa olla maailman hauskin tie. Ainakin on melko varmaa, että näin hurjasti vastinetta 50+ jollekin dollarille tuskin voi muualta löytää. Koko päivän seikkailu. Kolme tuntia bussikyytiä, kolme ateriaa, vehkeet ja varusteet, oppaat, kirkkaalla ilmalla varmasti komeat maisemat, vauhtia, leikin riemua.

Lopuksi kömmitään yleisen raukeuden ilmapiirissä linja-autoon. Paluumatka kaupunkiin kestää pari tuntia. Perille tullaan illan jo pimennyttyä. Myös valtatien vartta koristavat ristit ja alttarit.