Noin miljoona askelta +: Kesätyömatkapyöräilijä

Aloitin verkkoon kirjoittamisen vuonna 2013. Noin miljoona askelta-blogi seurasi kävellen tehtyä matkaa kotiovelta, Norrskatan saarelta, Rovaniemelle. Kahden kuukauden ja reilusti tuhannen ja sadan kilometrin patikan päätepiste oli Lapin taiteiliijaseuran Galleria Napa.

Alunperin ajattelin olevani näyttelyä kaukaiseen kaupunkiin kuljettava taiteilija. Olin vain vaihtanut sen tavallisen vuokrapakun toiseen kulkupeliin, omiin jalkoihin.

Matkalla ymmärsin, että teos ei ole pelkästään se galleriassa 12.10.-30.10.2013 seisova rakennelma. Minulla oli ollut yleisö siitä hetkestä, kun huhtikuussa julkaisin ensimmäisen, otsikolla ”Minä, saari ja taide", merkityn tekstin. Se yleisö kasvoi suuremmaksi kun gallerianäyttelyissäni koskaan. Eikä tämä joukko pelkästään katsonut. Sosiaalisen median ja blogin kautta yleisö seurasi matkaa lähes tosiaikaisesti. Kun avasin kanavat yleisö oli läsnä taukopaikalla ja teltassa. Siinä missä näyttelyn avajaisissa vaihdetaan muutama sana ja jokunen tunnollinen galleriakävijä kuittaa käyntinsä vieraskirjaan, tämä yleisö kommentoi ja kannusti, jätti puumerkkinsä jokaiseen päivään. Yleisö antoi minulle paljon.

Jälkeenpäin, vuosien päästä, se galleriaan ja sitten vielä kahteen muuhunkin tilaan kasattu kokonaisuus tuntuu teoksen vähäisemmältä osalta. Monet sen palaset olen jo kierrättänyt eteenpäin, takaisin luontoon, kartonkijätteeseen ja toisiin teoksiin. Eniten ylpeä ja iloinen olen blogista. Siellä on tämän pitkäkestoiseksi performannssiksi määritellyn teoksen kestävin osa.

Kirjoittaminen jäi päälle. Alkuperäisen jatkeeksi aloittamani Noin miljoona askelta plussa on siitä pitäen kulkenut mukana maailmalla. Haluan olla päiväkirjaa pitävä tutkimusmatkailija, Shacleton ja Lewis ja Clark ja Auer. Haluan kertoa tarinoita kuin Theroux ja Chatwin. Kirjoitan omaksi ilokseni, mutta tietäen, että tekstillä saattaa olla myös yleisö. Sillä voi olla pieni levikki ja siitä voi tulla palautetta.

Uuden blogin esipuheessa lupasin itselleni,” Tämä ei saa käydä työstä. Vähemmän pilkun viilausta, kirjaimellisesti. Nopeita välähdyksiä. Piirustuksia, sarjakuvia, runoja. Pitkiä tekstejä. Ajankohtaisia tekstejä. Lyhyitä tekstejä. Menneiden muistelua.” Niinpä. Tosiaikaisuudesta ei tosiaan ole tietoakaan. Toisaalta, ihan mullin mallin en pysty aiheissa pommppimaan. Pari isoa matkaakin on kokonaan kajoamatta, kun edelliset roikkuvat. Pilkkua viilataan siinä missä ennenkin.

Kesätyöpyörämatka 2019 antaa mahdollisuuden palata Noin miljoonan askeleen juurille. Pääsen taas suomalaisen tien päälle. Pääsen hakemaan reittiä monelta kulmaltaan tutuksi tulleessa kotimaassa. Kuljen uusille kulmille. Olen taas hitaasti liikkeellä. En niin hitaasti kuin kävellen, mutta kuitenkin tarpeeksi hitaasti huomatakseni pieniä piirteitä. Pyörä on helppo pysäyttää. Olen taas taivasalla. Kuiva kangasmetsä, tukkipino, öljy asfaltilla, sateen jälkeinen heinikko, traktorin kääntämä multa ja kaikki muut kesän hajut pääsevät esteettä kuonolle. Tuoksumuisti heittää taas kieppiä. Saan kuulla kuusenlatvojen huokuvan yötuulessa. Saan katsoa miten ukkosen edellä kulkeva tuuli nostaa laineet pieneen järveen ja käpristää lumpeenlehdet kaksin kerroin.

Pääsen katsomaan vieläkö Suomi on se sama maa, jossa valtatien varrelta on vaikea löytää muuta kuin niitä kolmen ensimmäisen aakkosen jättiasemia. Onko Suomi edelleen maa, jossa kylät tyhjenevät, jossa koulut, kaupat, pankit ja postit lopetetaan? Autiotalojen maa? Metsään ruostuvien romuautojen maa?

Löytyykö matkan varrelta sitä Iniön Norrbyn paikkaa parempi kotiruokalounas? Missä osuu kohdalle matkan ensimmäine kebab? Ovatko rieska, mätitahna ja perunalastut edelleen parasta pikaruokaa tien poskessa? Onko mineola paras hedelmä?

Tavoitanko taas sen avoimen, samaan aikaan turtana ja tarkkana, hetkessä kiinni ja kaikesta irrallaan, olevan tunteen?

Poljen Turun saaristosta Tampereelle. Pystytän ja puran telttateoksen. Jatkan pohjoiseen Hyrynsalmelle. Kaivan teoksen Mustarinda seuran Polku-näyttelyyn. Jatkan itään, rajan pintaan. Etsin tieni Tohmajärvelle. Työskentelen heinäkuun Tohmajärven kunnan ylläpitämässä taiteilijaresidenssissä. Elokuun alussa matka jatkuu taas Pirkanmaalle. Lopulta kulkupeliksi pitäisi vaihtaa kajakki.

Pyörälaukuissa on kaikki tarvittava. Teltta ja leiriytymisvälineet, retkikeittiö ja kalavehkeet. Koska en saata uskoa, että kesä olisi taas paisteinen kuin oli 2013, pakkasin mukaan kahdet sadekamppeet, tihkuisten päivien mukavat ja tosisateen kumikääreet, ne joissa kastuu sisältä päin.

Kaukomailla vaeltaessa voi kulkea kaiket päivät ja joka tilaisuuteen juoksutrikoissa, mutta täällä kotinurkilla en aio edustaa näyttelyn avajaisissa ja taiteilijatapaamisessa pyöräilybyysissä. Kaksi valkoista paitaa ja kaksi huolella valittua kravattia matkusti postin kyydissä Hyrynsalmelle.

Matka alkoi jo. Nousin satulaan perjantaina, seitsemästoista toukokuuta. Ensimmäinen etappi on takana. Ensimmäinen taidetyö on tehty. Näistä kirjoitan ihan tuota pikaa. Jotain vastauksia edellä esittämiini kysymyksiin olen jo saanut.