Kesätyömatkapyöräilijä, Via Karelia II

Aamiainen Teponsärkällä. ”Älä edes yritä”, ulvovat hyttyset. Pikapakkaan. Pisteliäs kannustusjoukko pitää seuraa, kun survon kapealla traktoriuralla. Päätiellä vauhti ja viima pudottavat peijoonit kyydistä. Ilomantsiin on vain parikymmentä kilometriä.  

Turha mennä ensimmäistä liikenneympyrää edemmäs kahville. Kiinnitän pyörän Nesteen huoltoaseman telineeseen. Päivä on ehtinyt sen verran pitkälle, että lounasta jo katetaan noutopöytään. Kyselen vakiokysymykset. Mitä on tarjolla? Missä ovat pistorasiat? Voiko kahvia juoda myös alkuruokana? Teen kaupat. Laitteet syövät sähköä ja minä syön liikaa.

Ilomantsin raitti on pitkä ja suora ja hiljainen. Sataa ja ei sada ja sitten sataa taas. Kadun varrella, parkkipaikoilla ja liikkeiden oven pielissä seisoo puuveistoksia. Maaseudun Sivistysliitto ja Ilomantsin kunta järjestävät vuosittain Karhufestivaalin. ”Puunveisto on Suomessa itseoppineiden taiteilijoiden luonteenomaisin ilmaisumuoto, moottorisaha on tyypillisin väline ja karhu on aiheista rakkain”, sanotaan tapahtuman verkkosivulla.

Tapahtuman yhtenä tavoitteena on koota Ilomantsin keskustaan puuveistospuisto, Tuhannen karhun raitti. Vastaan tulee tuttu tyyli. Tunnistan sen veistoksista, joita olen katsellut juostessani ”Vanhan koulun lenkkiä” lapsuuden kotikylällä, Ylöjärven Takamaalla. Meidän mies, Juha Käkelä voitti tapahtumassa moottorisahaveiston suomenmestaruuden kesällä 2016.

Käksän saha on ollut hyvässä terässä.

Kiertelen kylällä. Olen turisti. Aikaa on yllin kyllin. Kuluvan päivän etappi on lyhyt ja päiviä muutenkin haaskattavaksi asti. Loppuun kulutettavaa kesäkuuta on jäljellä seitsemän yötä. Poljettavaa on alle 100 km.  

Keskustasta löytyy myymälä ja kahvila, nimeltään Puoti ja sumppila. Pullakahvit on saatava, nimi on sitä myöten täydellinen. Luen paikallislehden. Alakerrassa on kirppari. Yläkerran huoneissa on tarjolla seudun tuottajien elintarvikkeita ja käsitöitä. Seinätaulussa roikkuu vaappuja. ”Käsin tehtyjä uistimia”, lukee ruutupaperilapulla. Lupaan itselleni yhden matkamuistoksi. 

”Kuka ne on tehnyt?”, kysyn myyjältä. Hetken hän tuumailee. ”Eikö se tuo Ryynäsen Marjan vävypoika noita värkkää.” Ostan kaksi. Tästä pitäen kannan niitä kaikilla kalareissuilla. Jos saan kalan ja joku kysyy millä se tuli, piilotan Räsäsen ja kaivan esiin Ilomantsilaisen uistimen. ”Tällä tuli, vävypojalla. Ei täältä oikein muilla saa. Käypä katsomassa jos niitä on vielä jäljellä Sumppilan seinällä.

Kaksi koreaa "vävypoikaa"..

Laukut täynnä evästä poljen kohti Petkeljärven kansallispuistoa. Olen toivioretkellä lapsuuden maisemiin. Täällä autoiltiin kesälomalla 80-luvun alussa. Ihmeen elävästi muistan soraharjut ja kirkkaat järvet. Petraniemen päässä on leirintäalue ja Petkeljärven luontotupa. Poikkean sisään kysymään pääseekö alueen ainoalle laavulle polkupyörän kanssa. Kahvi tuntuu taas välttämättömältä, kun kerran kahvila metsästä löytyi. Isäntä markkinoi mokan kylkeen omenapiirakan ja vanilijakastikkeen. Onneksi. Herkuttelen ja jutustelen hyvän tovin.

Iloisin mielin ja paljon viisaampana lähden suunnistamaan Keltasilmän laavulle. Tiellä on helppoa, kapeammalla tielläkin vielä ajaa. Mustikanvarpujen seassa kiemurtelevalla polulla pitää taluttaa. Puron ylittävällä laudalla on vaikeaa. Koska en mahdu kulkemaan täyteen lastatun pyörän vierellä, työnnän sitä edelläni. Ihmeen kaupalla pääsen yli. Minä tai mitään muuta ei putoa jorpakkoon. Hyttysillä on aikaa aterioida.

Keltasilmän laavu on harjanteella kahden järven välissä. Pystytän teltan laavun taakse. En edes yritä katokseen hyttysten kanssa. Yritän ottaa ilon irti upeasta leiristä. Teen tarkoituksella tarpeettoman savuttavat tulet. Uin. Syön. Keitän kahvit. Katselen haukea, joka salmen matalassa, lasin kirkkaassa vedessä väijyy saalista. Ruokojen välistä se hyökkää ja nappaa kitaansa särjen sukuisen. Ja sitten kömmin telttaan. Ulkona ei voi olla.

Keltasilmän laavu.

Aika kuluu nukkumalla. Herään laavulta tuleviin ääniin. Nousen keittämään aamukahvia. Retkeilijät kertovat kellon olevan liki yhtä iltapäivällä. Heillä on jo takanaan pitkä pätkä Taitajan taivalta ja maaliin, luontokeskukselle vain pari kilometriä. Osaan suositella omenapiirakkaa patikoijan palkkioksi. Vaihdossa saan majoitusvinkin Värtsilään. Saan myös purkin hyttysmyrkkyä. Teho iholla on kyseenalainen, mutta toistuvalla suihkuttamisella saan kyllästettyä sukat itikoita karkottaviksi nilkkapanssareiksi. Toinen retkeilijä on töissä Ylen Pohjois-Karjalan radiossa. Sovimme saman tien haastattelun heinäkuulle, kunhan olen asettunut työn ääreen Tohmajärvellä.

Joutenjärvi.

Aurinko paistaa. Pakotan itseni ulos suojakuorista ja kaahaan uppeluksiin Keltasilmän veteen. Päivän vietän teltassa lojuen. Illalla yritän kalastaa. Joutenjärven puolella heittely on sallittua. Valitsen uistimen joka ei heti raapaise pohjaa jos keskeyttää kelaamisen hyttysten huitomisen ajaksi. Hommasta ei tule yhtään mitään. Tuskastun. Ravaan läpi iltatoimet ja painun makuupussin viereen. Untuvapussini on pieneen pakkautuva ja kevyt, mutta liian kuuma kesäkeleille.

Piti kovasti kalastaa.

Tulilla vaikka väkisin.

Aamulla toistuu jo tutuksi tullut kaava. Kiireinen aamiainen hotkitaan parin sadan metrin rinkiä kankaalla kiertäen. Pakkaus tehdään lyhyiksi osasuorituksiksi pilkottuna. Keltasilmän ja seuraavan Taitajan taipaleen varteen varustetun laavun välille kertyy puolet liikaa hortoillenkin vain 16 kilometriä vaihtelevaa kulkua mökkiteillä ja polulla. Täyteen lastatun retkipyörän maastoajo-ominaisuuksien rajat alkavat hahmottua.

Tetrijärven laavu tarjoaa taas hienon tukikohdan rauhalliseen illanviettoon Pohjois-Karjalan luonnossa ja taas kerran luonto itse pilaa kaiken. Hyttysiä on entistä enemmän. Uimaan en uskalla riisuutua. Laavussa en voi nukkua. Tulilla en pysty kokkaamaan. Kiireesti hupun alle sujautetuista eväistä en nauti. Kalastusyritys tyrehtyy kolmeen hätäiseen heittoon. Ryömin telttaan ja pysyn siellä.

Tetrijärven laavu.

Totuttuun hyttyshysteeriseen tapaan poljen Ilomantsiin aamukahville. Nesteen kotoisa noutopöytä nappaa taas kulkijan muiden ravintolayrittäjien nenän edestä. Marketissa teen ostokset muutaman jäljellä olevan päivän varalle. Poikkean urheiluliikkeeseen ostamaan keittimen kaasupulloa. Kauppias tulee pihalle katsomaan pyörää ja pakkauksia. Siinä jutellessa tämä korkea eräalan auktoriteetti, paikallinen metsänkävijä toteaa, ettei ole viitsinyt käydä, koska hyttysiä on niin mahdottomasti. Sydämmeni täyttyy onnen kyynelistä. En olekaan etelän veltto vellihousu, joka suotta huiskii ja marisee.

Ensi kerralla Ilomantsissa aion syödä intialaisen pizzakebabin.

Liikenneympyrässä alkaa sataa ja sataakin sitten loppupäivän. Puhelin pitää edelleen omaa omituista peliään. Se putoaa verkosta ja kyselee PIN-koodia ja hyväksyy tai hylkää sen sitten mielivaltaisen tuntuisesti. Suurimman osan ajasta se on poissa käytöstä. Sateen hämärtämässä illassa käy kuitenkin kumma tuuri. Puhelin pääsee verkkoon ja löytää laavun vain parinsadan metrin päässä niiltä jalansijoilta, millä mietin telttapaikkaa salmen rannasta. Laavun nimi on Onnenvirta.

Sade on pudottanut hyttyset ilmasta. On kylmää ja märkää, mutta maistuupa silti pannukahvi nuotiolla taivaalliselta. Tänä iltana nukahdan laavun katolle ropisevan sateen ääneen, en itikoiden viheliäiseen ininään.

Onnenvirta, Hoilola.

Maisema muuttuu pitkässä mäessä alas laaksoon, jossa jokivarressa on entisen Värtsilän kunnan keskustaajama. Karu korpi aukeaa vehmaaksi ja viljellyksi kulttuurimaisemaksi. Odotan kylältä liian paljon. Odotan pizzaa. Raitin varrella ei ole mitään. Poljen Niiralan raja-asemalle. Siellä on varmasti vaikka mitä. Löydän tyhjiä liiketiloja. Herkut ovat viisumittoman tavoittamattomissa Venäjän valtakunnan puolella. Palaan jälkiäni ja sittenkin tärppää. Värtsilän kylätalo on auki. Kahvilasta saan kotitekoisia piirakan viipaleita, suolaista ja makeaa ja pullaa ja loputtomasti santsikuppeja.  

Idemmäs en ilman papereita pääse.

Vanhan ajan visuaalista rajavalvontaa.

Värtsilän kylätalon takana asuu telttasamis.

Kyselen tietääkö kukaan, missä on se Keltasilmän laavulla mainittu Esan erakkomaja, jonka takia olen tänään jo tehnyt yhden pitkän kierroksen jonkun ihan toisen ja täysin suljetun matkailupaikan pihaan. Rouva ymmärtää minun tarkoittavan Erakkorantaa ja soittaa isäntä Eerolle. ”Paikalla ollaan, sopii tulla,” luvataan puhelimessa. Muutaman kilometrin perästä pysäytän pyörän entisen raja-aseman pihaan. Majatalon huoneet on varattu, mutta saan pystyttää teltan nurmikolle. Saan myös pannukakkua ja saunan ja juttuseuraa nuotiolle. Aamulla saan oikean hotelliaamiaisen.

Erakkoranta, Värtsilä.

Taas kerran poljen kylälle. Risteyksessä huomaan kyltin liikennemerkin tolpassa. Iron Curtain trail, Euro Velo 13. Olen tietämättäni ollut jo useita päiviä Rautaesiripun reitillä. Sen pohjoinen pää on Norjassa, Barentsin meren rannalla. Reitti seuraa maailman idän ja lännen vaikutuspiiriin jakanutta ideologista ja monin paikoin myös erittäin konkreettista rajalinjaa 9950 kilometrin matkan, 20 maan kautta, päättyen Mustallemerelle. Minä käännyn kohti Tohmajärveä. Matkaa on kierrellenkin jäljellä kolmekymppiä ja öitä vielä kaksi.

Rautaesiripun reitti.

Valitsen tukikohdaksi Saarion laavun Jänisjoen rannasta. Asetun taloksi. Uin. Istuskelen. Syön. Keittelen kahvia. Jaloittelen laiskasti. Kulutan aikaa nautinnollisesti. Hyttysiä on enää tavallisen kesän malliin. Poltan risuja. Heinäkuun ensimmäisenä aamuna jätän taakseni taatusti maamme siisteimmän laavun pihamaan.

Saarion laavu.

Jänisjoki.