Kesätyömatkapyöräilijä, Via Karelia

Voi olla, että herään linnunlauluun. Koivikossa teltan takana pitää meteliä lintu, jonka ääntä en usko ennen kuulleeni. Joku viidakon lintu. Toisaalta voi olla, että herään nenän päälle laskeutuneen kankaan painoon. Majani on yöllä muuttunut matalaksi.  

Kiemurtelen ulos. Teltan kaari on katkennut. Hyttysillä on aamiaisaika. Puran leirin kuin robotti. Jäljittelen aiempien leirinpurkujen liikkeitä nopeutettuna. Minun aamiaiseni jää väliin. Nousen suit sait satulaan. Ehkä palaan katsomaan miten kiva paikka Nurmijärven laavu olikaan, sitten kun hyttyset ovat hävinneet maailmasta.

Parkkipaikan kulmalla tapaan koiraa ulkoiluttavan kylänmiehen. Aamukahvi saattaa sittenkin olla ihan mutkan takana, Annukan kahvilassa, hän kertoo. Mies soittaa Annukalle. Annukka on mökillä ja kahvila kiinni. Hyvää juhannusta ja hyvää matkaa.

Puhelin putoaa verkosta. Se tivaa PIN-koodia, löytää yhteyden ja putoaa taas. Paperikarttaa en tältä maan kulmalta ole hankkinut. Suunnistan kylttien mukaan. Reitti on selkeä. Tälläkin tavalla pääsisin oikeaan suuntaan ja perille, mutta kaipaan kuvaa edessä odottavasta ja vinkkejä mahdollisista oikoteistä. Varsinkin kaipaan sovelluksen apua yösijan löytämiseen. Harva laavu näkyy päätielle.

Toivaanjärvi venyy pituutta tien vieressä. Järven päädyssä on levähdyspaikka ja hieno pikku ranta. Uin riemumielin. Hyttyset antavat syödä myöhäisen aamiaisen kunhan samalla muistaa harppoa ympyröitä männikössä.

Lieksa on oikea kaupunki. Siellä on katuja ja hyvä pyörätie. Siellä on oikea jättiläismarketti. Ostan evästä ja herkkua monen moista. Ostan myös maantiekartan. Pidän sadetta kebab-pizzeriassa. Rulla on hyvä. Kaikilla muilla on kankkunen tai kakkospäivä, joillakin ehkä jopa kolmonen.

Lieksasta käännyn tielle numero 522, joka myötäilee rajan pullistumaa. Poikkean Pankakoskelle. Voimalaitoksen kahlitsema koski oli aikoinaan maan mahtavimpia. Kartonkitehtaan ympärille kasvaneesta taajamasta on loppunut kerta kaikkiaan kaikki. Suljettu kirpputori täyttää liiketilat. Kauppa on suljettu, samoin lähiökuppila. Kerrostalojen ikkunoissa ei juuri verhoja näy.

Pankakosken kauppa-aukiolla.

Jatkan matkaa tyhjällä tiellä. Takana tuleva ukkosrintama uhkaa pudota niskaan, mutta kiertää pohjoisen puolelta edelle ja tarjoaa erikoisen näkymän. Pilvimassan alapintaa värittävät mattojen tapaan leviävät sateenkaaret.

Pysähdyn harjun päällä olevalle parkkipaikalle tutkimaan karttaa. Tien toisella puolella on sotahistoriallinen muistomerkki, tykki ja juoksuhautoja. Vihollisen tulosuuntaan tähyillessäni hoksaan järven harjun kainalossa, uimarannan ja sen pielessä laavun. Päivän tinki tulee yllättäen täyteen. 

Käpysota 2019. 80 vuotta takaperin oli tosi kyseessä.

Viisikon laavu. Leo, Dick, Anne, Pauli ja Tim, eväisiin ette koske.

Hyttyset antavat asettua aloilleen. Uin, huuhtelen pikkupyykkiä, paistan makkaraa, keitän kahvit ja sidon katkenneen telttakaaren kasaan. Teltasta katsoen panssariesteet ovat väärällä puolella jollei sitten Ruotsi lähde pitkästä aikaa valtaamaan takaisin itäisiä osiaan.

Talvisodan alkaessa Viisikon linja oli parhaiten varustettu puolustusasema Lieksassa. Neuvostojoukkojen hyökkäys onnistuttiin torjumaan. Jouluaattona -39 vihollinen perääntyi takaisin rajan taa.  

Aamupuuroa pistellessä näen virkaveljen. Punaiset pyörälaukut vilahtavat Lieksan suuntaan. Minä lähden vastakkaiseen ja joudun saman tien tekemään lukkojarrutuksen. Tien pielessä seisoo kahvilan mainos. Tällä tyhjällä seudulla, missä liki kaikki on lopetettu tai muuten vaan kiinni, tartun jokaiseen munkkikahvioljenkorteen.

Hatunkylän entisessä koulussa toimii Taiga Maja. Isäntä keittää kahvit ja nostaa pöytään vastaleivottuja pullia. Puhumme pitkään englantia. Minä puhun, koska isännän nimi on Serguei. Hän puhuu, koska edellinen asiakas oli Saksasta, se jolla oli punaiset pyörälaukut ja pyöräilykamppeissani minäkin näytän kuulemma erittäin saksalaiselta. Katselemme karttoja. Suunnittelemme yhdessä matkareittiäni. Paikannimiä tavatessa huomaamme, että kumpikin ääntää suomea oikein sujuvasti. Santsikupin jälkeen käymme katsomassa huoneita. Melko monen hostelliyön kokemuksella voin antaa vilpittömän ylistävän arvion. Upea paikka. Tekisi mieleni jäädä kotoisan katon alle. Kaksisataa metriä on kuitenkin liian vähän päivän pyöräilyksi.

Pääsin piiloon.

Liian vähän on myös 40 kilometriä. Tällä kohtaa löytyy tien vierestä, kosken rannalta, Louhikosken laavu. Kyltissä väitetään sen olevan Suomen kuuluisin. Väitteen taustalta löytyy kevään 2011 liiterikapina. Metsähallitus tuli tuolloin siirtämään pois laavun takana olevaa puuvajaa. Itse laavukin oli luovutettu Naarvan kylätoimikunnalle toiseen paikkaan pystytettäväksi. Metsähallitus halusi lopettaa laavunpidon, koska se oli liian suosittu. Puuhuolto maksoi peräti 2000 euroa vuodessa.

Kyläläiset kieltäytyivät luovuttamasta liiteriä ja köyttivät sen kettingeillä. Virkavalta hälytettiin paikalle. Poliisin matka Ilomantsin pohjoisimmalle kylälle kesti niin kauan, että osapuolet ehtivät neuvotella ratkaisun paikan päällä. Kylätoimikunta huolehtisi rakennuksista ja polttopuista. Metsähallitus tarjoaisi maapohjan.

Istuskelen hetken paikalle pysähtyneen Länsi-Suomalaisen pariskunnan kanssa. Rapsutusrinkiä välissämme ravaa kaksi suunnattoman suurta Newfoundlandinkoiraa. Juttua riittäisi, mutta emme pysty. Ne hyttyset. Toiset pakenevat autoon ja minä pistän rattaaseen vauhtia.

Hattuvaaran tsasouna.

Pidän evästauon Hattuvaarassa, Taistelijan talon portailla. Sotahistoriallinen nähtävyys on laittanut ovensa kiinni, mutta toisen maailmansodan muistomerkkejä tapaa Via Karelian varrella tuhka tiheään. Useimpia vaivaa veren vähyys, jos ilmaisua sopii tässä käyttää. Pronssilaatoissa on päivämääriä ja joukko-osastojen lyhenteitä ja numeroita. Tuolla on panssarieste, tuolla on korsu. Tuolla on tykki ja toinen ja tuolla juoksuhauta. Sen mistä sodassa on kysymys joutuu itse kuvittelemaan. Mäntyjen kaarnaa raapivat luodit, puita katkovat ammukset, rinteeseen kaatuvat viholliset, vierestä kaatuvat ystävät ja kylän miehet. Metsän hiljaisuuden joutuu itse mielessään täyttämään helvetinmoisella metelillä, laukauksilla, räjähdyksillä, tuskanhuudoilla, silpoutuneiden hevosten hirnunnalla, moottorien jylyllä...

Pyörällä nämäkin menivät.

Tämä sotamuistomerkki teki suurimman vaikutuksen.

Illansuussa vaivaa vesipula. Palveluita on tämän tien varressa vähän ja ne ovat kaikki kiinni. Järvet ovat kaukana tiestä ja soilta virtaavat mustat ojat. Säännöstelen juomista, mutta tiedän, että jostain mutakuopasta on pullo täytettävä. Puhelin elpyy toimimaan sen verran, että ehdin paikallistaa kodan. Se löytyy hiekkakuopasta Lehtovaaran Teponsärkältä. Ohi kulkee Susitaival, retkeilyreitti Möhköstä Patvinsuon kansallispuistoon. Kodan pihassa on kaivo. 

Toiveiden kaivo. Juomavettä ja iltapesu.

Keitän kodassa. Mahdotonta siellä on syödä. Mahdotonta on myös istahtaa ulos penkille. Hyttyset. Laukkaan sorakuopan pohjalla pastakattila kourassa. Taas ujutan lusikkaa suuhun verkon ali. Teltan pystytän kodan taakse. Ininä hukkuu kuopan päässä kuormaa tekevän traktorin jyryyn.