Nordlandsruta - Turmat

Nordlandsruta kulkee harvaan asutulla seudulla Norjan tunturimaassa ja vähän Ruotsissa. Koko 650 kilometrin matkalla polku poikkeaa vain yhdessä ympärivuotisessa asutuksessa. Sulitjelma sijaitsee melko tarkalleen reitin puolivälissä. Entisessä kaivoskylässä on hieno museo, kansainvälistä katutaidetta ja ainoa reitin varteen osuva kauppa.

Kauppaa ei ole myöskään välittömästi polun kummassakaan päässä. Välillä on muutama tien pieleen osuva reittipiste, josta voi hankkia kyydin ostoksille. Muutamaan majapaikkaan voi lähettää ruokapaketin itseään odottamaan. Lisäksi ruotsalaisilla tunturimajoilla saattaa olla pieni kioski ja saamenkylissä myydään ainakin kalaa ja rieskaa.

Minulla oli puolellani huomattava etu. Olin polulla töissä. Taustalla vaikutti kulttuuripääkaupunkivuotta viettävä Bodø ja sen ohjelmaan kuulunut European Cabins of Culture-hanke. Käytännön asioista vastasi Nordlansdrutan etu-ja takaperin tunteva Knut Berntsen. Sama mies on kirjoittanut vuonna 2024 julkaistun opaskirjan reitille.

Suunnittelimme viisi ruokapakettia. Minä tein ostoslistat. Knut kävi kaupassa ja Norjan metsähallituksen, Statskogin, työntekijät veivät paketit sovituille tunturituville.

 

Evästauon paikka.

Ensimmäiselle etapille tein eväsostoksia jo tamperelaisessa kauppakeskuksessa linja-autoaseman takana. Laskin karkeasti kahden viikon aterioiden määrän, lisäsin päälle pari päivää pelivaraa, ynnäsin ylimääräisiä herkkupaloja ja yritin kätkeä mukaan muutaman iloisen yllätyksen.

Kotimaisesta marketista lähti mukaan tuttuja pitkän matkan eväitä. Puurohiutaleita, pasta-aterioita ja pika-makaronia, nuudeleita, kuskusia ja nopeasti kypsyvää riisiä, kaiken tukevaksi taikovaa perunamuusijauhetta, kuppikeittoja, salamia, erilaisia pasteijaputkiloita, hummusta, pähkinöitä, kuivattuja hedelmiä, hapankorppuja, suolakekseja, makeita keksejä, suklaata ja imeskeltäviä hedelmäkarkkeja sekä murukahvia ja cappucino-pussukoita. Sisällön lisäksi pitää ottaa huomioon pakkausmateriaalin paino. Purkkeja ja purnukoita saattaa joutua kantamaan pitkään myös tyhjänä. Jätepisteet ovat Nordlandsrutan varrella yhtä harvassa kuin ostoskeskukset.

Uumajassa hankin vielä tuoretavaraa ja leipomotuotteita muutamalle ensimmäiselle päivälle. Keitin kovaksi kuusi kananmunaa.

 

Juomavettä virtaa ruokailijan ulottuvilla.

Rehvakkaammissa retkeilykertomuksissa salskeat sankarit heilauttavat repun selkään. Minä nostin rinkan ensin kiven päälle tai istuin itse maahan ja pujottauduin sitten hihnojen sisään. Tarkkaan mietittynäkin noin 16 päivän eväistä kertyi reppuun painoa kokolailla kamalasti. En punninnut rinkkaa. Onneksi ruotsalainen Kajka-barokkikaappi on mukava kantaa. Muutaman päivän jälkeen se oli selässä lähes huomaamaton ja keveni jokaisella aterialla.

Kahden ensimmäisen viikon aikana vakiintui jo monelta retkeltä tuttu ruokarytmi. Aamiaisella on aina puuroa ja kahvia. Vauraina päivinä puuron seassa on jotain hyvää, kuten vaikkapa banaanilastuja. Työpäivän aikana syön hyvin vähän. Lounas voi olla pari viipaletta hapankorppua tai muutamia suolaisia keksejä. Päällysteenä on yleensä jotain vähäisinäkin määrinä maukasta, kuten vaikkapa tonnikalapasteijaa. Ohessa popsin pähkinöitä. Jälkiruokana tarjoilen makean keksin tai nokareen suklaata.

Yleisesti ottaen suklaa ja energiapatukat ovat aina odottamassa vasta tuon mäen päällä tai tuon suon takana, eikä niitä koskaan syödä kerralla kokonaan. Pienelläkin evästauolla asetun aina istumaan paitsi jos keli on aivan hirveä. Kovissa paikoissa ja pitkillä pätkillä sulattelen usein suussa hedelmäkarkkia.

Kevytlounas kaikkineen.

Evästauko raukin juurella, 800 metriä merenpinnan yläpuolella.

Perille pääsyn hetkellä syön yleensä suinpäin lämminkuppi-keiton ja samasta kuumasta vedestä laitan kahvin. Leiriytymiseen liittyvien toimien ja asettumisen jälkeen on varsinaisen aterian aika. Se on jotain tukevaa ja lämmintä ja sitä pitää olla paljon. Pasta-aterioihin lisään aina makaroneja. Nuudelit saostan pottumuusilla. Kansainvälisissä retkeilypiireissä tuote, jota pitkään pidin omana neronleimauksenani, tunnetaan nimellä noodlebomb. Paahdettu sipulirouhe sopii melkein mihin vaan, samoin salamikuutiot. Ihanaa on, jos kyydissä kulkee vielä muutamia valkosipulin kynsiä.

Nordlandsrutan ensimmäisen etapin kulkua leimasi huolellinen säännöstely. Kaikki tähän päivään lisätty lisää huomisen niukkuutta. Toisin kuin arjessa yleensä, kulutan kulkeissani enemmän kuin tankkaan.

Parin viikon patikoinnin jälkeen aloin ajatella vitamiineja. Kävelin ajatuksissani suolla. Kuin tilauksesta joka puolella kypsyvät lakat hävittivät huolen. Sitten saavuin paremmille mustikkamaille. Rinteitä noustessani poimin kaikkein muhkeimmat ja juuri käteen osuvat. Eväspaikkaa etsiessäni hain istuinkiven, jolta ylettyy kahmimaan marjoja suuhun.

Alkumatkan aikana maha oli kodinomaisesta täynnä ainoastaan syntymäpäivänäni. Pauro-tuvalle meloen saapuneet norjalaiset kehuivat tuoneensa mukanaan yli 100 kiloa tavaraa. Siellä oli seassa sellaiset ainekset, joiden avulla päivänsankarille järjestettiin lättykestit. Miten makeaa olikaan sokeri, miten maukasta mansikkahillo. Lisäksi pöytään katettiin näkkileipää ja tuubeihin tungettua sulatejuustoa. Makuja oli tarjolla kuusi erilaista.

Ruokariehan keskelle lätyntuoksuiseen majaan saapui iäkäs sveitsiläinen vaeltaja. Riemulla ei ollut rajoja. Sama mies oli sattunut tähän samaan tupaan saman pariskunnan kanssa myös kaksi vuotta aikaisemmin. Tällä kertaa miekkosella oli mukanaan kaksi rautua. Tuokio myöhemmin tuli tuulikaapista kahden hengen uusi-seelantilais unkarinsaksalainen seurue. Myös heillä oli repussa rautuja. Kalat oli kulkijoille lahjoittanut edellisellä tuvalla verkkoja liottanut DNT:n talkootyöryhmä. Paistoimme kalat ja kaadoimme kaikki perunamuusijauhetta yhteiseen pottiin. Illallisella nautimme tunturijärven jalokalaa kynttilän valossa. 

Synttärit Pauro tuvalla.

Annettuna päivänä minun tuli olla Njallejávrre nimisessä paikassa. Siellä minut tavoitti pari päivää perässäni lähtenyt DNT:n ja European Cabins of Culture tapahtuman kokoama ryhmä, joka taivaltsi reitin pohjoisen puolikkaan Sulitjelmaan saakka. Siellä vastaanotimme eväspaketteja taivaalta.

Eväät ovat laskeutuneet. Kuva: Bjorn-Are Melvik

Näillä mennään.

Kohtaamispaikalla en enää muistanut mitä tulin tilanneeksi, mutta sen muistin hyvin, että prosessi tuntui melkein kohtuuttoman vaikealta. Miten tehdä viisi ostoslistaa, joiden ruokkimana retkeilee monen viikon ajan, kun ei tiedä mitä norjalaisessa kaupassa on tarjolla?

Tuiman tuskailun jälkeen keksin kysyä missä kaupassa Knut aikoo käydä. Sitten menin kaupan verkkosivuille ja aloin täyttää ostoskoria. Löysin kaikille vakio-ostoksilleni riittävän lähelle osuvan vaihtoehdon ja poimin mukaan jonkin verran paikallisväriä. Yleisesti voi sanoa, että pelasin varman päälle. Retkellä ei halua pettyä kauas kannettuihin tuotteisiin. Nappasin Knutille näyttökuvan, jonka avulla tuotteet on kaupassa helppo tunnistaa ja kirjoitin viisi vähän erilaista ostoslistaa eri etapeille. 

Ensimmäinen paketti tuntui melko tiukan säännöstelyn jälkeen Aladdinin salaisen eväsluolan aarteelta. Lisäksi ryhmä jakoi yltäkylläisyyttä ympärilleen. Sain tuoretta leipää ja voita ja pullaa. Statskogin avuksemme lähettämä kaksikko tarjoili lakkoja kermavaahdon kera. Illalla käristettiin neljä kiloa hirveä siivuiksi vuoltuna maailman kalleimmalla nuotiolla. Herrasmiehet olivat tullessaan hakeneet halkosäkin ruotsalaiselta huoltoasemalta ja lennättäneet palikat mukanaan helikopterilla puuttomaan tunturiin. Muutamilla norjalaisilla oli repussa viskiä. Vielä useammat nostivat akvaviitti-maljan.

Nykypäivän norjalainen retkiruokavakio on pussiin pakattu Turmat valmisateria, joka kypsyy syötäväksi muutamassa minuutissa, kun sekaan kaataa kuumaa vettä. Retken mittaan maistoin kolmen eri valmistajan tuotetta. Paras oli Gilde Turmat. Siinä on sekä paras koostumus, että paras maku.

Paikalliset kaivoivat repusta useimmiten kirkkaan oranssin REAL Turmat pussin, joita meilläkin myydään. Ne ovat vähän edullisempia, mutta niissä on myös vähemmän makua ja mussuisempi rakenne. Toisaalta on ehkä epäreilua arvostella varsinkaan suutuntumaa, kun kumminkin lisäsin jokaiseen pussiin ainakin kourallisen kuskusia tai pikamakarooneja.

Heikoimmin testissäni pärjäsi norjalaisen ulkoiluvaikuttajan Lars Monssenin tuote. Pussissa on vähemmän, mauttomampaa ja muodottomampaa ruokaa. Monsenin evään etu on sen vegaanisuus. Sitä kautta jouduin pohtimaan, mihin muut valmisteet tarvitsevat sekaan ripotellut kuolleen eläimen rippuset, kun niillä ei mielestäni ole mitään vaikutusta makuun eikä koostumukseen. Onko kysymys kuluttajan mieltymyksistä? Pitääkö vaan olla chicken ja beef?

Keitto, kahvi ja kirja. Sorjus tupa.

Ensimmäisen etapin jälkeen ruokatalous ei enää mennyt tiukalle. Kukaan konna ei ollut kajonnut tupien eteishyllyillä odottaviin laatikoihin ja jokaisesta paketeista kuoriutui esiin iloisia yllätyksiä. Norjalainen pikapuuro on kotimaisen veroista. Makrillitahna on maukasta. Kahdessa lähetyksessä oli mukana muovipulloon pakattua mansikkahilloa puuron päällisiksi. Suklaalevyjä ja patukoita piisasi ylenmäärin. Kahvia olin tilannut niin reilusti, että sitä riitti kotiin asti. Jokaisessa paketissa oli myös keittimen kaasupatruuna, joissakin jopa kaksi. Koska kaikissa tuvissa on poikkeuksetta tarjolla kaasua talon puolesta, päädyin kantamaan kotiin kuusi kappaletta 230 gramman kaasusäiliöitä. Vaan kukapa niitä grammoja retkeillessä laskee?

Taukopaikka on kiven takana.

Ryhmän tahdissa taivaltaessa pääsin mukaan useammallekin juhla-aterialle. Ensimmäinen nautittiin Nuortakråggen kammin pihassa järjestetyn taidetapahtuman jälkeen. Alkuruokana tarjoiltiin lämmin-ja kylmäsavustettua poroa, variksenmarjahilloa ja smetanaa sekä näkkileipää. Pääruokana oli lohikeitto, kotona paistettua leipää ja voita. Jälkiruokana nostettiin pöytään marjoilla maustettu suklaakakku. Kammissa kiehui kahvi jättiläismäisessä kuparipannussa.

Seuraavan kerran keräännyimme juhla-aterialle Ruotsissa, Stáloluoktan tunturimajalla. Kiiruhdimme jokirannan saunasta kotakirkon porontaljoille kuulemaan tarinoita Luulajan saamelaisten historiasta ja tämän päivän elämänmenosta. Tähän kirkkoon sopi tulla saunakaljat kourassa. Tällä kertaa pääruokana oli asiaankuuluva poronkäristys ja perunamuusi. Päähuomion varasti kuitenkin tuore vihreä salaatti, jossa oli kurkkua ja tomaattia. Jälkiruokana oli iso kasa lättyjä. Niiden väliin oli ladottu kerroksittain lakkoja. Pinoa kutsuttiin kakuksi, koska se tarjoiltiin täytekakun tapaan leikattuna. Pannukahvi kiehautettiin nuotiolla ja sen kylkeen saimme vielä kanelipullia. Puusteja oli kaikille kaksi ja monille vielä kolmaskin.

Ny-Sulitjelman tuvan takana saimme seurata improvisaatioteatteria. Sitten siirryimme sisälle ja pöydän ääreen. Suuressa salissa oli vohvelirauta kuumana. Söin yhden suolaisen sulatejuuston kera ja toisen makean hillolla. DNT:n vapaaehtoiset kattoivat buffet-pöydän. Vadeissa oli paahdettua leipää, tomaatteja, kurkkua, salaattia, juustoja, paistettua sipulia, jauhelihapihvejä ja hernemuusia. Keräsin lautaselle kaikkea ja vasta toisella kierroksella hoksasin koota annetuista aineksista hampurilaisen. Vohveleista ei tullut loppua ollenkaan.

European Cabins of Culture-hankkeen ryhmävaellus päättyi Nordlandsruta-reitin puoliväliin, Sulitjelma Turistsenter leirintäalueelle, missä etelästä aloittanut ryhmä kohtasi pohjoisesta tulleet. Juhlapäivän ohjelmaan kuului runoutta, nykytanssia ja kotaan ripustettu taidenäyttely. Minä rakensin pihamaalla vesimyllyn, joka ei lopulta päätynyt virtaavaan veteen vaan ravintolan hyllylle. Siinä suureen kotaan sisustetussa ravintolassa söimme illalla poronkäristystä. Perunat tarjoiltiin poikkeuksellisesti lohkoina. 

Tuulensuojassa poropaimenten mökissä.

Ulkona vihuri nostaa vaahtopäät pikku järveen.

Polun eteläisen puolikkaan taivalsin omia aikojani. Enää ei istuttu ryhmän kanssa juhla-aterialle, mutta joitakin ravintorikkaita yllätyksiä sain sentään kokea. Ryhmästä tuttu kaveri tuli kylään E6-valtatien varressa sijaitsevalle Bolnastualle. Hän poimi minut portaalta kyytiin ja kuljetti autolla toiseen maailmaan, hampurilaisaterialle tien varren taukotaivaaseen. Tullessaan hän toi myös kaksi kassillista ruokaa. Kävimme tuliaiset läpi ja minä poimin kyytiin sen, mitä uskon jaksavani kantaa. Tälle mökille oli toimitettu myös ruokapaketti ja reppu saavutti epäilemättä uuden painoennätyksen. Seuraavana päivänä sipaisin tunturissa voita valkealle leivälle ja levitin päälle kylmäsavustettua lohta.

Kvitsteindalstunet tuvalla kohtasin lyhyemmällä retkellä olevan seurueen, joka oli kantanut maastoon ihan liikaa suklaakakkua. Umbuktan tunturituvalla on ravintola. Kjennsvatnan tuvalla vietin yön yhdessä norjalaisten ja Espanjan Valenciasta tulleiden lukiolaisten kanssa. Ympäristötieteellistä leirikoulua viettävä ryhmä sai kuulla työstäni polun varressa ja minä sain rouskutella monenmoisia perunalastuja. 

Jäätikön pielessä on pakko keittää kahvit.

Pitkällä retkellä jokainen ateria on sen hetkisen maailman kiistaton keskipiste. Kiven kupista popsitut pähkinät ovat kuin jonkin unohtuneen erämaauskonnon harras ehtoollinen. Juhla-ateria on aina riemujuhla. Kertoohan se jotain, että muistelen tässä läpi retken jokaisen käristyksen, purilaisen ja kakun.

Nordlandsruta-Hytte

Suomalainen autiotupa tapaa olla pieni hirsirakenteinen talo, jolla on historia metsätyöporukan kämppänä. Oven ja karmin välistä sopivat hyttyset lentämään ja lumi tuiskuamaan. Ikkunat ovat pienet neliruutuiset. Sisällä on aina hämärää. Pasianssia lyödään kynttilänvalossa naarmuisen pirttipöydän pintaan. Kamiina hehkuu lämpöä ja napsahtelee yöllä jäähtyessään. Hyllyllä tuvan nurkassa nojaa seinään pari pehmeäkantista rikosromaania. Seisoopa siellä pussi karkeaa suolaa ja puoliksi puristettu sinappituubi. Joku on unohtanut otsalampun.

Nordlandsruta vaellusreitin varrelta näin alkeelliset asuinolot löytyy vain yhdestä Norjan Metsähallituksen, Statskogin kämpästä ja muutamista taukotuvista, joita ei ole yöpymiseen tarkoitettu. Vieraskirjat kuitenkin kertovat, että juuri tämä on sitä alkuvoimaista eräelämää, jota erityisesti Keski-Eurooppalaiset kaipaavat ja arvostavat. Tämän tunnelman perässä kannattaisi patikoida Suomeen. Norjalainen tupa, hytte tarjoaa jotain ihan muuta. Nordlandsrutan varrelta löytyy 26 toinen toistaan hienompaa esimerkkiä.

Telttapaikka norjalaisella mustikkamaalla.

Yhden telttayön jälkeen käänsin ensi kertaa standardiavainta isossa messingin värisessä munalukossa. Samanlainen lukko telkeää jokaisen DNT:n (Den Norske Turistförening) tuvan oven. Avaimen voi tilata DNT:n verkkokaupasta.

Nostin repun Hunddalshyttan eteiseen. Tupaan tullessa huomasin ensimmäiseksi sohvaryhmän. Sitten katseeni kiinnittyi muovisandaaleihin. Kevytjalkineet oli järjestetty koon mukaan seinätelineeseen. Seuraavaksi kurkistin makuuhuoneisiin. Ykkösessä ja kakkosessa oli kaksi kerrossänkyä kummassakin. Kolmosessa oli yksi kerrossänky. Vuoteissa oli patjat, joiden päälle oli pinottu peitot ja tyynyt. 

Esimerkiksi: Skoaddejávrehytta.

Tuvalle tullessa ensimmäinen tehtävä on sisäänkirjautuminen. Kirjaan merkitään kulkijan nimi, kotimaa, edellinen yöpaikka, seuraava suunniteltu yöpaikka, tulo-ja lähtöpäivä sekä maksutiedot. Petipaikka maksaa yleensä noin 400-500 Norjan Kruunua. Euroiksi muunnettuna hinta on noin neljäkymppiä. Avainta tilatessaan kannattaa samalla liittyä DNT:n jäseneksi. Majoituksen hinnasta putoaa puolet pois. Ennen aikaan etu oli tarjolla myös Suomen ladun jäsenille, mutta säännöt muuttuivat vuonna 2025. Yöpymiset voi maksaa kerralla jälkikäteen ja kätevimmin se käy sovelluksen kautta.

Punkan voi halutessaan varata etukäteen, mutta minä en halunnut sitoutua päivämääriin. Kerran muutin toiseen huoneeseen, kun valitsemani vuode ja sen ylänaapuri oli varattu yhdessä retkeilevälle parivaljakolle. Sohvalle en päätynyt, saati lattialle. Mahdollisimman rauhallinen pesä järjestettiin hyvässä sovussa silloinkin, kun tuvan täytti norjalais-espanjalainen leirikouluporukka. Monta yötä vietin yksin.

Sillä välin Hunddalshyttalla. Tein tulen kamiinaan. Kävin jokirannassa hakemassa juomavettä metalliämpäriin. Tullessani avasin eteisessä kaasupullon venttiilin. Laitoin kahviveden liedelle kiehumaan.

Kävin läpi keittiön kaapit. Kattiloita oli kaiken kokoisia ja paistinpannuja monta. Matalat ja syvät lautaset sekä jälkiruokakulhot seisoivat omissa pinoissaan. Hyllyillä oli juomalaseja, viinilaseja ja snapsilaseja. Laatikoista löytyivät aterimet, kauhat, lastat, kaulimet ja sen sellaiset. Mukien joukosta valitsin parempaa posliinia, soman pienen kukkakuvioisen kahvikupin.

Myös Hunddalshyttan seinään oli pultattu aurinkopaneelit. Vasta seuraavalla tuvalla Cunojávren rannassa hoksasin, että mökkiin voi sytyttää sähkövalon. Virta käännetään päälle ohjauspaneelista ja niin kauan kuin ajastin tikittää, kaikki toimii kuin kotosalla. Joillakin tuvilla huusiinkin syttyi valo, kun liiketunnistin hoksasi hätäisen tulijan.

Muiden esimerkkiä seuraten opin etsimään ikkunaverhojen takana piileskeleviä USB-pistokkeita. Laitteet sai ladattua ja varavirtapankki kulki repussa turhan panttina. Sähkön kulutus oli kaikkiaan vähäistä. Otin kuvia puhelimella ja kameralla. Pari kertaa päivässä avasin puhelimeen ladatun karttasovelluksen. Tietoverkkoa ei etenkään reitin pohjoisessa päässä kannattanut tavoitella. 

Krukkistua.

Monen mökin hyllyssä oli radio. Joskus sohvan päädyssä seisoi akustinen kitara. Krukkistualla niitä oli kaksi ja molempien pehmolaukusta löytyy uusi kielisarja.

Norjalaista hytte-elämää voisi periaatteessa viettää hyvin kevyin kantamuksin. Tupaan asettuvan asukkaan odotetaan kantavan omat eväät ja makuupussilakana. Tosiasiassa teltta, makuupussi, makuualusta, keitin ja kattila sekä kartta ja kompassi täytyy turvallisuuden takia kuitenkin pakata mukaan jos tupa ei satu olemaan yksi niistä harvoista, joiden lähelle pääsee tietä pitkin.

Argaladhytta.

Tupien pihapiirissä on yleensä puuvaja, puu-cee ja toinen pienempi, niin sanottu turvatupa, siltä varalta, että päärakennus tuhoutuu. Usein se on leiripihan vanha tupa. Monesti tästä sivumökissä löytyy koirien kanssa kulkeville varattu tila.

Sulitjelmassa kuulin tarinan saksalaisesta, joka vuonna 2006 hiihteli alas tuntureilta ankaran Narve-myrskyn jälkeen. Mies kertoi nukkuneensa hyvin pienessä ja vanhassa Sorjus-tuvassa, mutta harmitteli, kun polttopuut piti kaivaa pihamaata peittävästä syvästä hangesta. Paikallisia tämä kovin kummastutti, koska muistivat hyvin varastoineensa halot isomman mökin alle suojaan. Isommasta mökistä saksalainen ei tiennyt mitään. Seuraavalla viikolla tunturiin hiihtäneet tarkastajat saivat huomata uudemman mökin kadonneen sanan mukaisesti taivaan tuuliin. Vain kamiina löytyi satojen metrien päästä järven jäältä.

Ruotsin puolella, Sårjåsjávren koillispäässä majoitusta tarjoaa konsuli Personin tyttärelleen vuonna 1892 rakennuttama STF:n tupa.

Monella mökillä on verholla erotettu peseytymistila. Joskus se saattaa olla vallan erillinen huone, josta löytyy oikea lavuaari. Joskus myös keittiössä on viemäröity lavuaari. Yleensä pihasta löytyy laskivedelle oma kaatopaikka, jonne se kannetaan vanhaan tapaan ämpärillä.

Sauna on harvinaisuus. Sellainen löytyy esimerkiksi Røysvatn hytten puuvajasta. Minulle keittiön pöydässä syötetty tarina kertoo, että löylyhuone rakennettiin lisähuokuttimeksi, kun huomattiin, että tupa oli koko Norjan noin kuudestasadasta se toiseksi vähiten käytetty. Pihapiirissä on myös ihanteellinen uimalammikko.

Gautelishyttan keittiön pöydän äärestä tapasin Tukholmasta tulleen Karinin. Kerroin, että lupasin lämmittää vajan yhteyteen rakennetun saunan perässä tuleville saksalaisveljeksille. Karin oli jo käynyt vilkaisemassa löylyhuonetta. Kiukaan kylkeen oli teipattu lämmityskiellosta kertova lappu. Kipaisin pettyneenä pesulle jääkylmään järveen.

Palasin keittiöön kuumentamaan tomaattisoppaa ja kahvia. Järveltä kuului perämoottorin pärinä. Itsekin Ruotsin puolella tupavastaavana toimiva Karin tuohtui sadattelemaan, ettei tälläkään järvellä saa käyttää moottorivenettä. Paitsi viralliset tahot, jotka ovat tulossa korjaamaan saunan kiuasta, arvelin minä. Pian pienen alumiinipaatin kokka kolahti rantakiville ja sieltä he tulivat, kaksi miestä ja työkalulaatikko. Tuossa tuokiossa he yhdistivät irronneen hormiputken ja laittoivat koetulen kiukaan alle. Saimme luvan jatkaa saunan lämmittämistä. Saunajuomaksi miehet jättivät kaksi isoa limupulloa.

Gautelishytta. Norjalainen mökkisauna.

Tuulisiksi tiedetyillä paikoilla tuvat on kiinnitetty kamaraan tukevilla vaijereilla. Minä koin kovimmat puhurit Sauvas-tuvalla. Iltapalaa popsiessa tärisevä pöytä ei vielä haitannut, mutta kun asettui nukkumaan ja lattian ali ulvova tuuli pani sängyn tutisemaan, hiipi väkisin mieleen pieni epäilys rakennuksen ja vonkuvien vaijerien kestävyydestä.

Sauvashytta. Kirja pysyy kädessä vaikka tupa tärisee tuulessa.

Norjalaisten tunturitupien hyllyistä löytyvät kirjat olivat valtaosin norjankielisiä. Myös saksalaiset olivat jaksaneet kantaa luettavaa tunturiin. Englanninkielisiä romaaneja kohtasin reitin varrelta kolme. Yksi oli kökköinen tusinafantasia, toinen Lee Childin kynäilemä älyvapaa Jack Reacher toimintamälli, jonka senkin luin hätäpäissäni kannesta kanteen ja kolmas John Hardingin hauska ja merkillinen One Big Damn Puzzler.

Ylivoimaisesti eniten esiintyvä kirja oli Stieg Larsonin Millennium trilogian avausosa Män som hatar kvinnor, joka löytyi ruotsin lisäksi kaikilla kolmella jo mainitulla kielellä. Ainoa koko matkalla kohtaamani suomenkielinen kirja oli Antti Hyryn Uuni. Ihmetellä sopii millainen ultra-heavy-retkeilijä oli raahannut tunturiin kovakantisen, tasan 400 sivuisen järkäleen.

Tjalalveshytta. Katon korjaajat tulevat kopterilla töihin.

Palvelut jonossa. Reittimerkki, taukotupa ja silta.

Vietin öitä myös yksityisen omistamassa "mökissä".

Kvitsteindalstunet. DNT tarjosi monesti ihan yhtä komeat olot.

Kvitsteindalstunet. Tupakeittiö.

Umbukta fjellstue. Aitassa asuu palovartijakettu.

Reitin eteläpäässä yövytään yksityisissä majataloissa ja leirintämökeissä. Grannes Camping Unkervatnet järven rannalla tarjosi jännittävän elämyksen ja aikamatkan. Leirintäalue oli helppo hoksata tien varresta, mutta minkäänlaista vastaanottotoimistoa en onnistunut löytämään. Rannalla lähtöä tekevät ruotsalaiset matkailuautoilijat, ainoat maisemassa näkyvät ihmiset, osasivat kertoa omistajan asuvan vihreässä talossa tien toisella puolella. Taloa lähestyessäni huomasinkin kuistin ikkunaan teipatun käsin kirjoitetun lapun "resepsjon". Puhelinnumeroa lapussa ei ollut. Koputin oveen. Ei vastausta.

Palasin tien toiselle puolelle ja laitoin lounaan leirintäalueen yhteiskeittiössä. Ihmettelin seinälle kiinnitettyjä valokuvia ja tulosteita, joissa miehet esittelivät toinen toistaan suurempia taimenia. Vaatteista ja varusteista päätellen kalan tulo oli ollut parhaimmillaan 80-luvulla.

Sitten palasin kuistille koputtelemaan. Ei vastausta. Eteisen seinästä löysin soittokellon nappulan. Painoin sitä pitkään. Kuulin, kuinka sisällä pirisi. Uskaltauduin astumaan kynnyksen yli. Koputtelin ja huhuilin ja kävin varovasti peremmälle. Olohuoneen ovelta näin sohvalla nukkuvan miehen. Huusin haloota kovin kovaa ja lopulta mies havahtui. Hän ei näyttänyt yllättyvän vähääkään ja tarttui saman tien leirintätoimeen. Vuokrasin mökin hinnalla, jota tuskin oli tarkistettu sitten sen kalaisan 80-luvun. Mies kertoi ylpeänä, että kuluneena kesänä alueella oli yöpynyt jo 140 vaeltajaa. Kortti ei käynyt, vaihtorahaa ei ollut. Sovittiin, että maksan pankin kautta. Omistaja raapusti paperilapulle erittäin vaikeasti tulkittavan tilinumeron.

Asetuin pieneen mökkiin, jonka kalusteet olivat vanhoja jo 80-luvulla. Myös suihkutiloissa koki astuneensa aikaikkunan läpi menneeseen. Kaikki oli vanhaa ja kulunutta, mutta kaikki oli myös ihmeen hyvässä järjestyksessä ja ikäänsä nähden kunnossa. Siivous oli hoidettu viimeisen päälle.

Sain myöhemmin kuulla, että sohvalta ylös hätyyttämäni Eldor oli jo 88 vuotias. Isännän ikääntyessä vastuun alueesta oli kantanut muutamaa vuotta nuorempi pikkusisko, joka asuu naapuritalossa. Paljon myöhemmin sain yöpymisen maksettua norjalaisen tuttavan välittämällä käteisellä. Samasta lähteestä sain kuulla, että Eldor ja sisko olivat päättäneet panna pillit pussiin. Jatkajaa etsitään.

Grannes camping.

Nordlandsruta - Kjempegodt!

Nordlandsruta on 650 kilometriä pitkä merkitty vaellusreitti Norjassa ja vähän Ruotsissa. Polun pohjoinen pää on Björnfjellin seisake Kiirunasta Narvikiin vievän junaradan pielessä. Maiden välinen raja on muutaman kilometrin päässä ja vierestä viistää myös valtatie E10. Etelässä polun pää on Susendalen. Se on melkein pelkkä paikannimi, laakso, jossa on maataloutta, majatalo ja bussipysäkki. Polun kummassakaan päässä ei ole kauppaa, kapakkaa tai pizzeriaa.

24.7. Ihmeen hienoa polkua alusta asti.

Uutta lunta reitin eteläpäässä 22.9.

Pohjoisen Björnfjellistä voi jatkaa merkityillä poluilla vaikkapa Kilpisjärven kautta Jäämerelle. Etelässä viitat vievät rajan yli Ruotsiin. Norjan puolella pysyvä kulkija tulee Børgfjellin kansallispuistoon, missä pitää suunnistaa omin avuin. Matkan varrella Nordlandsrutan polkua lainaavat Kalottireitti, rajalla puikkelehtiva Gränsleden, Norjan päästä päähän ulottuva Norge på langs ja ruotsin poikki pitkittäin kulkeva Gröna Bandet sekä euroopan kaukovaellusreitti E1. Minä tapasin monta kulkijaa, jotka olivat aloittaneet patikan Saksasta. Heistä yksi kertoi tavanneensa tyypin, joka oli lähtenyt liikkeelle Sisiliasta.

Nordlandsruta on jaettu 43 etappiin, joiden päässä on mahdollisuus majoittua. Suurin osa majoista on DNT:n (Den Norske Turistförening) ylläpitämiä tupia. Yksi autiotupa on Norjan metsähallituksen, Statskogin hoidossa. Reitin eteläpäässä pääsee yöpymään majataloissa ja leirintäalueilla. Ruotsin puolella nukutaan STF:tunturimajoilla (Svenska Turistföreningen). 

Tällä jaolla lyhyin etappi on 2,5 kilometriä ja pisin 31,3. Joitakin lyhyempiä pätkiä voi yhdistää pidemmäksi päivämatkaksi, mutta pitkän saa poikki vain yöpymällä maastossa. Teltta on joka tapaukseessa hyvä olla mukana pahan päivän turvatakuuna. Hyviä ja upeita telttapaikkoja on tarjolla lähes loputtomasti. Vain välillä Njallejávrre-Vaisaluokta jouduin vaivaisen koivikon, suon ja röykkyisten rinteiden takia etsimään teltan mentävää tasamaata monen kilometrin matkalta. Vaivan palkaksi sain lopulta soman sijan pieneltä kukkulalta aukean suon pielestä. Paikalla oli seinonut kota ja kummun päälle oli rakennuttu jopa pöytä. Popsin siinä iltapastaa ja katselin järvestä ruokaa hamuavaa hirveä.

Riippumaton varaan ei tällä reitillä voi yöuniaan ripustaa. Pohjoisesta aloittaessa Katteratin koivikon ja seuraavaksi vastaan tulevan katajan välillä on reilusti yli 100 kilometriä aukkoa.

Huusi, liiteri/sauna, koiratupa ja päärakennus, Roysvatnet.

Taivaanrannan telttapaikka.

Hyvin merkityn reitin opaste on yleensä oranssinpunainen T-kirjain kiven kyljessä tai samalla värillä maalattu murikka kivikeossa. Joskus kivikeot ovat vain pystyyn nostettuja lohkareita tai pieni kivi toisen päällä. Kivikkoisella tantereella, sumussa ja tihkusateessa näitä voi olla vaikea erottaa. Yleensä merkki kuitenkin löytyy helposti, kun palaa edellisen viereen ja antaa katseelle aikaa kiertää maastossa. Suurta iloa tuottavat lohkareet, jotka on osattu sijoittaa rinteille niin, että niiden siluetti näkyy jo etäältä. DNT:n vapaaehtoiset tekevät hyvää työtä. Vaikeinta merkkien löytäminen olikin Ruotsin puolella Gränsledenin kanssa jaetuilla poluilla.

Selkeä reittimerkki...

...näkyy avoimessa maastossa kauas.

Koko välin voisi hyvällä säällä kulkea kenties pelkästään merkkejä seuraten. Maastossa on vähän polkuja, eikä ollenkaan vikaan vieviä mönkijän uria. Jossain saattaisi harhautua poron jäljille, mutta virheensä huomaisi pian. Karttoja kuitenkin tarvitaan, koska mikään hyvä sää tuskin kestää tuntureilla viikkokausia. Minulla oli mukana vuonna 2024 julkaistu norjankielinen opaskirja ja sen mukana tuleva koko reitin yleiskartta. Tarkemmassa suunnistuksen tarpeessa turvauduin norjalaiseen Hvor?-puhelinsovellukseen. Se toimi hyvin ja osasi opastaa ilman verkkoyhteyttä. Kompassia en tarvinnut kertaakaan, mutta turvallisuussyistä se on välttämätön väline. Merkitty polku on lähes poikkeuksetta paras reitti. Oikomalla ei matkassa säästä ja polulla pysymällä säästää luontoa.

Varsinkaan reitin pohjoisessa päässä ei yleensä ole tarjolla puhelin- tai tietoverkkoa. Monilla tuvilla on aurinkopaneelit ja laitteensa saa ladattua seinään kiinnitetyistä USB-porteista. Myös verkko- ja sähkötiedot löytyvät mainiosta opaskirjasta, jonka voi tilata DNT:n putiikista.

Niin norjalaista.

Pohjoisessa maasto on tunturien karua ylämaata. Täällä koettelevat kulkijaa kovimmat kiipeilyt. Etelässä tyypillinen päivä alkaa ankaralla nousulla paljakkaan, mistä palataan taas päivän päätteeksi alemmas koivikkoon.

Polku on mukava taivaltaa. Kasvillisuus on niukkaa. Pohkeenkorkuista varpua on vain vähän. Pusikoissa ei tarvitse rypeä ja koivikotkin ovat avaria lehtoja. Metsää on kaiken kaikkiaan hyvin vähän. Toismuutteeksi tuntuikin tikkojen koputus ja havupuiden tuoksu ihmeen ihanalta, kun sen tyyppistä luontoa parina päivänä polun varteen osui.

Kaikenkokoisten murikoiden ja lohkareiden muodostamia kivikoita on reitillä paljon. Liukkaana ja märkänä ne ovat vaarallisia, mutta mukavalla kelillä on hauska tasapainoilla paadelta seuraavalle. Kävelysauvat kannattaa ottaa mukaan. Hurjin etappi on rinne Gautelis-ja Ĉaihnavággi tupien välillä. Jyrkkä mäki on kauttaaltaan kooltaan jääkaapin ja pakettiauton kokoisten lohkareiden sekasotku. Se on aika kamala rytö hyvälläkin säällä ja lohkareiden välissä törröttävät katkenneet sauvanpätkät todistavat täpäristä paikoista.

Kivien laaksossa, kiveltä kivelle kulkien.

Matkan varrelle sopii myös suomaastoa. Minä en osaa sen hankaluudesta sanoa oikein mitään. Kesä -24 oli ollut ennätyksellisen kuiva. Monesti ihmettelin reittimerkkien kummia kiemuroita, kunnes hoksasin, että polku kiertää märkiä kohtia, jotka nyt pölisivät kuivuuttaan. Hellekesä oli myös vienyt lumen monelta huipulta ja kutistanut muutenkin hiipuvia jäätiköitä kuulemma silmin nähden. Kuivan kesän jälkeen kateissa olivat myös kalat. Useampi onkija manasi huonoa syöntiä tunnetusti upeissa kalavesissä.

Vettä reitin varrella kuitenkin riittää. Sitä on järvissä ja kaikenkokoisissa virroissa. Vesi on kaikkialla juotavaa. Tapasin vain yhden Hollannista tulleen pariskunnan, joka käytti suodatinta.

Puroja ja jokia joutuu ylittämään tuon tuosta. Kuivan kesän jälkeisissä oloissa loikkiminen ja kahlaaminen oli useimmiten hauska tasapaino- ja keskittymisharjoitus tai virkistävä varvaskylpy. Toisissa oloissa ylitys voi olla myös rajua ja vaarallista puuhaa tai peräti mahdotonta. Porkista on tässäkin iso hyöty. Norjalaiset laittavat sillan vain jos se on ehdottoman välttämätöntä. Ruotsalaiset ripottelevat siltoja paljon anteliaammin. Ruotsin puolella löytyy myös kahden majan välin lähes kokonaan kattava, noin 13 kilometrin pituinen pitkospuu. Se on paljon enemmän, kuin Norjassa on koko reitillä yhteensä. 

Norjalaista silta-arkkitehtuuria.

Ruotsalainen pitkospuu on vielä kesken.

Padjelanta, kansallispuisto Ruotsissa.

Infinity pool Norjassa.

Sää voi kesälläkin olla mitä vaan. Mökkien vieraskirjoissa kerrotaan viikkoja jatkuneista sateista. Joskus ne ovat tulleet lumena jo elokuulla ja pudonneet järven jäälle, jota kesä ei ehtinyt sulattaa. Sankka sumu saattaa pudottaa näkyvyyden niin, että tuvan portaalta huusiin pitää suunnistaa kompassin kanssa. Kova tuuli voi tehdä vastaiseen kulkemisesta ankaraa ponnistelua ja tuupata kulkijan nurin.

Minä onnen kultapoika kuljin enimmäkseen aurinkoisessa säässä. Pulahtelin iltauinnille melkein joka päivä ja vain harvoin se oli sietämättömän karskia touhua. Helteisinä päivinä polskin useampaan kertaan. Matkalle osui vain yksi melkein kokonainen sadepäivä. Kovimmat suihkut putosivat pilvistä iltaisin, kun olin jo katon alla suojassa. Viimeisenä kävelypäivänä sain kulkea lumessa. Tuuli minuakin riepotti ja porkat piirsivät isoja holtittomia ympyröitä ilmaan, kun puhuri tarttui niihin kesken siirron. Korkeilla rinteillä kulkijan kietoi höyhenen kepeään huntuun yr, vain vähän sumua tiiviimpi sade. Samasta sadetyypistä on saanut nimensä monelle tuttu norjalainen sääpalvelu. 

Koko välin kulkevalle oma haasteensa on ruokahuolto. Reitin varrelle osuu vain yksi kauppa, Sulitjelman Coop-marketti, melko tarkalleen puolimatkassa. Välillä on muutama kohta, joista voi hankkia kyydin kylille. On myös muutamia majataloja joihin voi lähettää ruokapaketin itseään odottamaan. Lisäksi ruotsalaisilla tunturimajoilla saattaa olla pieni kioski ja saamenkylissä myydään ainakin kalaa ja rieskaa.

Nordlandsruta kulkee kolmen kansallispuiston kautta ja menee Ruotsissa Euroopan suurimman yhtenäisen luonnonmaiseman, Laponian alueella. Enempi osa reitistä on napapiirin pohjoispuolella. Polku kulkee 7 poronhoitoalueella ja sen varrella on 6 kesäisin asuttua lapinkylää. Satojen kilometrien mittainen reitti on ihmeen yhtenäinen polku tunturimaassa. Maantiellä ei tarvitse juuri tallata ja koko matkalle mahtuu vain yksi vajaan sadan metrin mittainen hakkuuaukean ylitys, mikä Suomesta tulevalle retkeilijälle on lähes käsittämätöntä. Melkein jokaisena vaellukseni päivänä hihkuin juuri sen olevan paras päivä ikinä. Kääntäjä suomentaa norjalaisten paljon käyttämän sanonnan kjempegodt, erittäin hyvä. Niin onkin!

Nordlandsruta - Kiirunan koettelemus

Taksi pysähtyy valtakunnanrajalle. Kurottelen selkänojien väliin maksamaan osuuteni laskusta. Tästä pisteestä maksupääte vielä yltää ruotsalaiseen tietoverkkoon. Norjalainen verkko löytyisi vasta Narvikin nurkilta. 

Meitä viilettää täällä avoimella tunturiylängöllä melko kansainvälinen joukko. Pelkääjän paikalla istuu talebanin hallitsemasta Afganista paennut vieraita kieliä taitamaton mies. Takapenkin vasemmassa laidassa istuu miehen tulkki ja matkaopas, vastikään opintonsa Tromssassa aloittanut tytär. Keskellä matkustaa uusi-seelantilainen psykologi ja queer-aktivisti. Oikean puoleisesta takaikkunasta katselen maisemaa minä, pitkänhuiskea suomalainen patikkaretkeilijä. Kuski on syntynyt Ghanassa.

Ryhmä muodostui edellisenä päivänä. Aluksi seisoin yksin Kiirunan linja-autoasemalla, lyttyyn potkitussa pysäkkikatoksessa. Missään ison aukion ympäristössä ei näkynyt ihmisiä. Tämä puoli kaupunkia oli tyhjennetty. Ainoa asuttu rakennus mahtoi olla SpiS hostel, jossa yövyin. Aukion laidalla seisova punainen kirkko, yksi Ruotsin suurimmista puurakennuksista hinattaisiin sekin pois tulevana kesänä.

Koko Kiiruna muuttaa kolme kilometriä itään. Siirron saa parikymmentä vanhaa rakennusta, muuten tehdään uutta. Ruotsin valtion omistama LKAB-kaivosyhtiö maksaa laskun. Entisellä paikalla kaupunkia uhkaisi kuoppaan vajoaminen, kun sen alla olevaa malmia aletaan louhia. Esiintymän on arvioitu tuottavan 80 prosenttia Euroopasta saatavasta rautamalmista ja sen arvoksi on laskettu noin 200 miljardia euroa.

Kiirunan entinen keskusta. Linja-autoasema rajautuu kuvasta vasemmalle.

Aamuaurinkoiselle aukiolle kääntyi poliisiauto. Viittoilin viranomaiset luokseni ja kysyin tietävätkö he mitään rautatieasemalle ajavasta sukkula-bussista. He tiesivät, että semmoinen olisi tulossa tunnin päästä ja minä tulin tietämään, että kelloni oli edelleen kotimaan ajassa. Palasin hostellin yllättävän hyvään aamiaispöytään.

Tunnin päästä palasin pysäkille. Uusi-seelantilainen seisoi jo katoksessa. Vieressä pakkasi iloinen italialaismiekkonen polkupyörää pahvilaatikkoon. Hän oli ajanut Haaparannasta hentorakenteisella maantiepyörällä ja kärsinyt 350 kilometrin matkalla kahdeksan rengasrikkoa. Pyörä oli vääränlainen ja reitti rannikolta tunturiin pelkkää ylämäkeä, mutta mies oli ollut ikimuistoisella retkellä ja oli siksi hyvillä mielin.

Ajan kanssa aukiolle alkoi valua väkeä kaikista suunnista. Kaikilla oli reppu ja kaikki odottivat Nikkaluotkan ja Abiskon autoa. Retkeilijöiden kohteena oli Kebnekaisen patikka. Tällä oikealla tunnilla asemalle menevää vuoroa ei oikeasti tullut. Me junaan pyrkivät pääsimme tuntureille suuntaavan bussin kyydissä asemalle asti vaikka virallisesti auto ei liikennöi kaupungin sisäisessä liikenteessä. Kiltti kuski soitti pomolle ja sai luvan taivuttaa sääntöjä tämän ainoan kerran.

Asema sijaitsee järven rannassa vanhan kaupungin takalaidalla, eikä siellä muuta olekaan. Juna Norjaan oli jo mennyt. Italialainen ehti valtavan pahvipakkauksensa kanssa Ruotsiin päin lähtevään. Uusi-seelantilaisen kanssa asetuimme odotushuoneeseen. Tilassa on vessa ja vesihana. Kaivoimme retkikeittimen esiin. Minun kuuma veteni maustettiin murukahvilla. Uusi-seelantilainen nautti teetä. Kahvin jälkeen korvasin liian aikaisen heräämisen kunnon päiväunilla. Seuraavan junan lähtöön oli kuusi tuntia.

Asemalle alkoi kerääntyä väkeä kuluttamaan odottavan pitkää aikaa. Näytöt laiturilla heräsivät loistamaan. Juna sai myöhäisemmän lähtöajan ja heti perään vielä myöhäisemmän. Lopulta se tuli puoli tuntia jälkimmäisen jälkeen. Pääsimme astumaan kyytiin, mutta mihinkään ei menty. Mitään ei selitetty. 

Vaunussa alkoi kiertää huhuja. Tulisi kaksi bussia, joilla juna korvataan. Kävin kysymässä omassa osastossaan istuvalta henkilökunnalta. He odottivat puhelua päämajasta. Kysyin myös saammeko noutaa ravintolavaunussa ruokaa ja juomaa. Joskus matkustajia hyvitellään sillä tavalla, kun viivästyminen venyy. Virkailijat nauroivat kuorossa, eivät ivallisesti, vaan iloisesti yllättyneinä. Hauska veikko tuli esittäneeksi ennenkuulumattoman pöhkön kysymyksen.

Reilun tunnin kuluttua bussihuhu hyväksyttiin täytenä totena. Väki siirtyy takaisin laiturille. Henkilökunta ei edelleenkään osannut sanoa mitään matkasta Narvikiin päin, mutta nyt jo täpötäydelle laiturille pakkautuneet toiseen suuntaan matkaavat saivat iloisia uutisia. He nousivat kyytiin ja sinne se lähti, Ruotsiin, meidän junamme.

Rautatieyhtiö Vy ei vastannut puheluihin, eikä sähköposteihin, mutta laittoi jokaisen yrityksen jälkeen viestin, jossa julistettiin miten iloisia he olivat, kun voivat pitää yhteyttä asiakkaisiin. Lopulta kaikki lipun varanneet saivat samanlaisen sähköpostin. Junan korvaavia busseja yritettiin hankkia.

Monen mitta tuli täyteen ja sitten täyttyivät Kiirunan seudun taksit. Ihmiset palasivat keskustaan. Normaalisti operoivaa bussi-sukkulaa ei luonnollisesti ajettu, kun kerran junatkaan eivät kulkeneet. Abiskoon menevät keräsivät väkeä takseihin. Aurinko porotti pilvettömältä taivaalta. Aseman vessassa täytettiin vesipulloja jonossa.

Parin tunnin päästä ruotsalaisiin liitttymiin tipahti tekstiviesti. Kaiken maailman kulkijat kerääntyivät päät yhdessä tiedotetta lukemaan. Kyytiä ei tänään tulisi, mutta rautatieyhtiö oli päättänyt majoittaa jäljellä olevat matkustajat kahteen keskustan hotelliin. Tässä vaiheessa kertyi kasaan mannertenvälinen taksikimppamme.

Ensimmäisessä hotellissa oli jäljellä yksi neljän hengen huone. Ryhmän koostumus oli sen verran konstikas, ettei se tullut kysymykseen. Toisessa hotellissa oli väljempää. Isä ja tytär saivat kahden hengen huoneen ja me yksin matkaavat kumpikin ihan oman. Lisäksi saimme ostaa illallisen, joka luvattiin korvata rautatieyhtiölle toimitettua kuittia vastaan. (Korvattiinkin, 7 kuukauden kuluttua.)

Tietysti saimme myös aamiaisen, joka syötiin varhain, koska tämän päivän murmeleiden piti ehtiä taas sukkulabussin kyydissä 9:31 junalle. Tällä kertaa pysäkki oli kätevästi ihan hotellin edestä. Uloskirjautumisen yhteydessä virkailija kertoi saaneensa juuri viestin Vy-junilta. Kello 12 tulisi kaksi junan korvaavaa bussia, joiden kyytiin poimittaisiin hotelleihin asutettu väki. Keskeytin prosessin ja palasin ylimääräisen suihkun kautta jättivuoteeseen torkkumaan.

Toisella uloskirjautumisen hetkellä tapasin vastaanoton tiskillä tutun ryhmän. Virkailija oli saanut taas viestin. Tällä kertaa kerrottiin, että linja-autot oli peruttu, koska iltapäivällä saattaisi tulla juna. Toisilla tuli aikaraja vastaan. Kaikkien kolmen pitäisi ehtiä illaksi Narvikin kautta Tromssaan. Minäkään en halunnut kuluttaa vielä yhtä patikkapäivää Kiirunassa notkuen. Minun pitäisi olla 16 päivän päästä jossain Njallejávrre nimisessä paikassa ruokapudotusta vastassa. Olin mitannut päivämatkat ja tehnyt retken ensimmäiselle osuudelle poikkeuksellisen tarkan suunnitelman, mutta en voinut varmasti tietää olisiko minulla voimia kiriä menetetty aika kiinni hyvin mäkisessä maastossa ja täpötäyden rinkan kanssa. Tilasimme taksin Norjaan.

Jään kyydistä hetikohta maksutapahtuman, rajan ja Björnfjellin rautatieseisakkeen jälkeen. Nordlandsruta-polun pää löytyy helposti. Keli on ihana ja olo on helpottunut. Tästä eteenpäin matkan edistyminen on omissa jaloissa.