Nordlandsruta - Kjempegodt!

Nordlandsruta on 650 kilometriä pitkä merkitty vaellusreitti Norjassa ja vähän Ruotsissa. Polun pohjoinen pää on Björnfjellin seisake Kiirunasta Narvikiin vievän junaradan pielessä. Maiden välinen raja on muutaman kilometrin päässä ja vierestä viistää myös valtatie E10. Etelässä polun pää on Susendalen. Se on melkein pelkkä paikannimi, laakso, jossa on maataloutta, majatalo ja bussipysäkki. Polun kummassakaan päässä ei ole kauppaa, kapakkaa tai pizzeriaa.

24.7. Ihmeen hienoa polkua alusta asti.

Uutta lunta reitin eteläpäässä 22.9.

Pohjoisen Björnfjellistä voi jatkaa merkityillä poluilla vaikkapa Kilpisjärven kautta Jäämerelle. Etelässä viitat vievät rajan yli Ruotsiin. Norjan puolella pysyvä kulkija tulee Børgfjellin kansallispuistoon, missä pitää suunnistaa omin avuin. Matkan varrella Nordlandsrutan polkua lainaavat Kalottireitti, rajalla puikkelehtiva Gränsleden, Norjan päästä päähän ulottuva Norge på langs ja ruotsin poikki pitkittäin kulkeva Gröna Bandet sekä euroopan kaukovaellusreitti E1. Minä tapasin monta kulkijaa, jotka olivat aloittaneet patikan Saksasta. Heistä yksi kertoi tavanneensa tyypin, joka oli lähtenyt liikkeelle Sisiliasta.

Nordlandsruta on jaettu 43 etappiin, joiden päässä on mahdollisuus majoittua. Suurin osa majoista on DNT:n (Den Norske Turistförening) ylläpitämiä tupia. Yksi autiotupa on Norjan metsähallituksen, Statskogin hoidossa. Reitin eteläpäässä pääsee yöpymään majataloissa ja leirintäalueilla. Ruotsin puolella nukutaan STF:tunturimajoilla (Svenska Turistföreningen). 

Tällä jaolla lyhyin etappi on 2,5 kilometriä ja pisin 31,3. Joitakin lyhyempiä pätkiä voi yhdistää pidemmäksi päivämatkaksi, mutta pitkän saa poikki vain yöpymällä maastossa. Teltta on joka tapaukseessa hyvä olla mukana pahan päivän turvatakuuna. Hyviä ja upeita telttapaikkoja on tarjolla lähes loputtomasti. Vain välillä Njallejávrre-Vaisaluokta jouduin vaivaisen koivikon, suon ja röykkyisten rinteiden takia etsimään teltan mentävää tasamaata monen kilometrin matkalta. Vaivan palkaksi sain lopulta soman sijan pieneltä kukkulalta aukean suon pielestä. Paikalla oli seinonut kota ja kummun päälle oli rakennuttu jopa pöytä. Popsin siinä iltapastaa ja katselin järvestä ruokaa hamuavaa hirveä.

Riippumaton varaan ei tällä reitillä voi yöuniaan ripustaa. Pohjoisesta aloittaessa Katteratin koivikon ja seuraavaksi vastaan tulevan katajan välillä on reilusti yli 100 kilometriä aukkoa.

Huusi, liiteri/sauna, koiratupa ja päärakennus, Roysvatnet.

Taivaanrannan telttapaikka.

Hyvin merkityn reitin opaste on yleensä oranssinpunainen T-kirjain kiven kyljessä tai samalla värillä maalattu murikka kivikeossa. Joskus kivikeot ovat vain pystyyn nostettuja lohkareita tai pieni kivi toisen päällä. Kivikkoisella tantereella, sumussa ja tihkusateessa näitä voi olla vaikea erottaa. Yleensä merkki kuitenkin löytyy helposti, kun palaa edellisen viereen ja antaa katseelle aikaa kiertää maastossa. Suurta iloa tuottavat lohkareet, jotka on osattu sijoittaa rinteille niin, että niiden siluetti näkyy jo etäältä. DNT:n vapaaehtoiset tekevät hyvää työtä. Vaikeinta merkkien löytäminen olikin Ruotsin puolella Gränsledenin kanssa jaetuilla poluilla.

Selkeä reittimerkki...

...näkyy avoimessa maastossa kauas.

Koko välin voisi hyvällä säällä kulkea kenties pelkästään merkkejä seuraten. Maastossa on vähän polkuja, eikä ollenkaan vikaan vieviä mönkijän uria. Jossain saattaisi harhautua poron jäljille, mutta virheensä huomaisi pian. Karttoja kuitenkin tarvitaan, koska mikään hyvä sää tuskin kestää tuntureilla viikkokausia. Minulla oli mukana vuonna 2024 julkaistu norjankielinen opaskirja ja sen mukana tuleva koko reitin yleiskartta. Tarkemmassa suunnistuksen tarpeessa turvauduin norjalaiseen Hvor?-puhelinsovellukseen. Se toimi hyvin ja osasi opastaa ilman verkkoyhteyttä. Kompassia en tarvinnut kertaakaan, mutta turvallisuussyistä se on välttämätön väline. Merkitty polku on lähes poikkeuksetta paras reitti. Oikomalla ei matkassa säästä ja polulla pysymällä säästää luontoa.

Varsinkaan reitin pohjoisessa päässä ei yleensä ole tarjolla puhelin- tai tietoverkkoa. Monilla tuvilla on aurinkopaneelit ja laitteensa saa ladattua seinään kiinnitetyistä USB-porteista. Myös verkko- ja sähkötiedot löytyvät mainiosta opaskirjasta, jonka voi tilata DNT:n putiikista.

Niin norjalaista.

Pohjoisessa maasto on tunturien karua ylämaata. Täällä koettelevat kulkijaa kovimmat kiipeilyt. Etelässä tyypillinen päivä alkaa ankaralla nousulla paljakkaan, mistä palataan taas päivän päätteeksi alemmas koivikkoon.

Polku on mukava taivaltaa. Kasvillisuus on niukkaa. Pohkeenkorkuista varpua on vain vähän. Pusikoissa ei tarvitse rypeä ja koivikotkin ovat avaria lehtoja. Metsää on kaiken kaikkiaan hyvin vähän. Toismuutteeksi tuntuikin tikkojen koputus ja havupuiden tuoksu ihmeen ihanalta, kun sen tyyppistä luontoa parina päivänä polun varteen osui.

Kaikenkokoisten murikoiden ja lohkareiden muodostamia kivikoita on reitillä paljon. Liukkaana ja märkänä ne ovat vaarallisia, mutta mukavalla kelillä on hauska tasapainoilla paadelta seuraavalle. Kävelysauvat kannattaa ottaa mukaan. Hurjin etappi on rinne Gautelis-ja Ĉaihnavággi tupien välillä. Jyrkkä mäki on kauttaaltaan kooltaan jääkaapin ja pakettiauton kokoisten lohkareiden sekasotku. Se on aika kamala rytö hyvälläkin säällä ja lohkareiden välissä törröttävät katkenneet sauvanpätkät todistavat täpäristä paikoista.

Kivien laaksossa, kiveltä kivelle kulkien.

Matkan varrelle sopii myös suomaastoa. Minä en osaa sen hankaluudesta sanoa oikein mitään. Kesä -24 oli ollut ennätyksellisen kuiva. Monesti ihmettelin reittimerkkien kummia kiemuroita, kunnes hoksasin, että polku kiertää märkiä kohtia, jotka nyt pölisivät kuivuuttaan. Hellekesä oli myös vienyt lumen monelta huipulta ja kutistanut muutenkin hiipuvia jäätiköitä kuulemma silmin nähden. Kuivan kesän jälkeen kateissa olivat myös kalat. Useampi onkija manasi huonoa syöntiä tunnetusti upeissa kalavesissä.

Vettä reitin varrella kuitenkin riittää. Sitä on järvissä ja kaikenkokoisissa virroissa. Vesi on kaikkialla juotavaa. Tapasin vain yhden Hollannista tulleen pariskunnan, joka käytti suodatinta.

Puroja ja jokia joutuu ylittämään tuon tuosta. Kuivan kesän jälkeisissä oloissa loikkiminen ja kahlaaminen oli useimmiten hauska tasapaino- ja keskittymisharjoitus tai virkistävä varvaskylpy. Toisissa oloissa ylitys voi olla myös rajua ja vaarallista puuhaa tai peräti mahdotonta. Porkista on tässäkin iso hyöty. Norjalaiset laittavat sillan vain jos se on ehdottoman välttämätöntä. Ruotsalaiset ripottelevat siltoja paljon anteliaammin. Ruotsin puolella löytyy myös kahden majan välin lähes kokonaan kattava, noin 13 kilometrin pituinen pitkospuu. Se on paljon enemmän, kuin Norjassa on koko reitillä yhteensä. 

Norjalaista silta-arkkitehtuuria.

Ruotsalainen pitkospuu on vielä kesken.

Padjelanta, kansallispuisto Ruotsissa.

Infinity pool Norjassa.

Sää voi kesälläkin olla mitä vaan. Mökkien vieraskirjoissa kerrotaan viikkoja jatkuneista sateista. Joskus ne ovat tulleet lumena jo elokuulla ja pudonneet järven jäälle, jota kesä ei ehtinyt sulattaa. Sankka sumu saattaa pudottaa näkyvyyden niin, että tuvan portaalta huusiin pitää suunnistaa kompassin kanssa. Kova tuuli voi tehdä vastaiseen kulkemisesta ankaraa ponnistelua ja tuupata kulkijan nurin.

Minä onnen kultapoika kuljin enimmäkseen aurinkoisessa säässä. Pulahtelin iltauinnille melkein joka päivä ja vain harvoin se oli sietämättömän karskia touhua. Helteisinä päivinä polskin useampaan kertaan. Matkalle osui vain yksi melkein kokonainen sadepäivä. Kovimmat suihkut putosivat pilvistä iltaisin, kun olin jo katon alla suojassa. Viimeisenä kävelypäivänä sain kulkea lumessa. Tuuli minuakin riepotti ja porkat piirsivät isoja holtittomia ympyröitä ilmaan, kun puhuri tarttui niihin kesken siirron. Korkeilla rinteillä kulkijan kietoi höyhenen kepeään huntuun yr, vain vähän sumua tiiviimpi sade. Samasta sadetyypistä on saanut nimensä monelle tuttu norjalainen sääpalvelu. 

Koko välin kulkevalle oma haasteensa on ruokahuolto. Reitin varrelle osuu vain yksi kauppa, Sulitjelman Coop-marketti, melko tarkalleen puolimatkassa. Välillä on muutama kohta, joista voi hankkia kyydin kylille. On myös muutamia majataloja joihin voi lähettää ruokapaketin itseään odottamaan. Lisäksi ruotsalaisilla tunturimajoilla saattaa olla pieni kioski ja saamenkylissä myydään ainakin kalaa ja rieskaa.

Nordlandsruta kulkee kolmen kansallispuiston kautta ja menee Ruotsissa Euroopan suurimman yhtenäisen luonnonmaiseman, Laponian alueella. Enempi osa reitistä on napapiirin pohjoispuolella. Polku kulkee 7 poronhoitoalueella ja sen varrella on 6 kesäisin asuttua lapinkylää. Satojen kilometrien mittainen reitti on ihmeen yhtenäinen polku tunturimaassa. Maantiellä ei tarvitse juuri tallata ja koko matkalle mahtuu vain yksi vajaan sadan metrin mittainen hakkuuaukean ylitys, mikä Suomesta tulevalle retkeilijälle on lähes käsittämätöntä. Melkein jokaisena vaellukseni päivänä hihkuin juuri sen olevan paras päivä ikinä. Kääntäjä suomentaa norjalaisten paljon käyttämän sanonnan kjempegodt, erittäin hyvä. Niin onkin!