Nordlandsruta - Kjempegodt!

Nordlandsruta on 650 kilometriä pitkä merkitty vaellusreitti Norjassa ja vähän Ruotsissa. Polun pohjoinen pää on Björnfjellin seisake Kiirunasta Narvikiin vievän junaradan pielessä. Maiden välinen raja on muutaman kilometrin päässä ja vierestä viistää myös valtatie E10. Etelässä polun pää on Susendalen. Se on melkein pelkkä paikannimi, laakso, jossa on maataloutta, majatalo ja bussipysäkki. Polun kummassakaan päässä ei ole kauppaa, kapakkaa tai pizzeriaa.

24.7. Ihmeen hienoa polkua alusta asti.

Uutta lunta reitin eteläpäässä 22.9.

Pohjoisen Björnfjellistä voi jatkaa merkityillä poluilla vaikkapa Kilpisjärven kautta Jäämerelle. Etelässä viitat vievät rajan yli Ruotsiin. Norjan puolella pysyvä kulkija tulee Børgfjellin kansallispuistoon, missä pitää suunnistaa omin avuin. Matkan varrella Nordlandsrutan polkua lainaavat Kalottireitti, rajalla puikkelehtiva Gränsleden, Norjan päästä päähän ulottuva Norge på langs ja ruotsin poikki pitkittäin kulkeva Gröna Bandet sekä euroopan kaukovaellusreitti E1. Minä tapasin monta kulkijaa, jotka olivat aloittaneet patikan Saksasta. Heistä yksi kertoi tavanneensa tyypin, joka oli lähtenyt liikkeelle Sisiliasta.

Nordlandsruta on jaettu 43 etappiin, joiden päässä on mahdollisuus majoittua. Suurin osa majoista on DNT:n (Den Norske Turistförening) ylläpitämiä tupia. Yksi autiotupa on Norjan metsähallituksen, Statskogin hoidossa. Reitin eteläpäässä pääsee yöpymään majataloissa ja leirintäalueilla. Ruotsin puolella nukutaan STF:tunturimajoilla (Svenska Turistföreningen). 

Tällä jaolla lyhyin etappi on 2,5 kilometriä ja pisin 31,3. Joitakin lyhyempiä pätkiä voi yhdistää pidemmäksi päivämatkaksi, mutta pitkän saa poikki vain yöpymällä maastossa. Teltta on joka tapaukseessa hyvä olla mukana pahan päivän turvatakuuna. Hyviä ja upeita telttapaikkoja on tarjolla lähes loputtomasti. Vain välillä Njallejávrre-Vaisaluokta jouduin vaivaisen koivikon, suon ja röykkyisten rinteiden takia etsimään teltan mentävää tasamaata monen kilometrin matkalta. Vaivan palkaksi sain lopulta soman sijan pieneltä kukkulalta aukean suon pielestä. Paikalla oli seinonut kota ja kummun päälle oli rakennuttu jopa pöytä. Popsin siinä iltapastaa ja katselin järvestä ruokaa hamuavaa hirveä.

Riippumaton varaan ei tällä reitillä voi yöuniaan ripustaa. Pohjoisesta aloittaessa Katteratin koivikon ja seuraavaksi vastaan tulevan katajan välillä on reilusti yli 100 kilometriä aukkoa.

Huusi, liiteri/sauna, koiratupa ja päärakennus, Roysvatnet.

Taivaanrannan telttapaikka.

Hyvin merkityn reitin opaste on yleensä oranssinpunainen T-kirjain kiven kyljessä tai samalla värillä maalattu murikka kivikeossa. Joskus kivikeot ovat vain pystyyn nostettuja lohkareita tai pieni kivi toisen päällä. Kivikkoisella tantereella, sumussa ja tihkusateessa näitä voi olla vaikea erottaa. Yleensä merkki kuitenkin löytyy helposti, kun palaa edellisen viereen ja antaa katseelle aikaa kiertää maastossa. Suurta iloa tuottavat lohkareet, jotka on osattu sijoittaa rinteille niin, että niiden siluetti näkyy jo etäältä. DNT:n vapaaehtoiset tekevät hyvää työtä. Vaikeinta merkkien löytäminen olikin Ruotsin puolella Gränsledenin kanssa jaetuilla poluilla.

Selkeä reittimerkki...

...näkyy avoimessa maastossa kauas.

Koko välin voisi hyvällä säällä kulkea kenties pelkästään merkkejä seuraten. Maastossa on vähän polkuja, eikä ollenkaan vikaan vieviä mönkijän uria. Jossain saattaisi harhautua poron jäljille, mutta virheensä huomaisi pian. Karttoja kuitenkin tarvitaan, koska mikään hyvä sää tuskin kestää tuntureilla viikkokausia. Minulla oli mukana vuonna 2024 julkaistu norjankielinen opaskirja ja sen mukana tuleva koko reitin yleiskartta. Tarkemmassa suunnistuksen tarpeessa turvauduin norjalaiseen Hvor?-puhelinsovellukseen. Se toimi hyvin ja osasi opastaa ilman verkkoyhteyttä. Kompassia en tarvinnut kertaakaan, mutta turvallisuussyistä se on välttämätön väline. Merkitty polku on lähes poikkeuksetta paras reitti. Oikomalla ei matkassa säästä ja polulla pysymällä säästää luontoa.

Varsinkaan reitin pohjoisessa päässä ei yleensä ole tarjolla puhelin- tai tietoverkkoa. Monilla tuvilla on aurinkopaneelit ja laitteensa saa ladattua seinään kiinnitetyistä USB-porteista. Myös verkko- ja sähkötiedot löytyvät mainiosta opaskirjasta, jonka voi tilata DNT:n putiikista.

Niin norjalaista.

Pohjoisessa maasto on tunturien karua ylämaata. Täällä koettelevat kulkijaa kovimmat kiipeilyt. Etelässä tyypillinen päivä alkaa ankaralla nousulla paljakkaan, mistä palataan taas päivän päätteeksi alemmas koivikkoon.

Polku on mukava taivaltaa. Kasvillisuus on niukkaa. Pohkeenkorkuista varpua on vain vähän. Pusikoissa ei tarvitse rypeä ja koivikotkin ovat avaria lehtoja. Metsää on kaiken kaikkiaan hyvin vähän. Toismuutteeksi tuntuikin tikkojen koputus ja havupuiden tuoksu ihmeen ihanalta, kun sen tyyppistä luontoa parina päivänä polun varteen osui.

Kaikenkokoisten murikoiden ja lohkareiden muodostamia kivikoita on reitillä paljon. Liukkaana ja märkänä ne ovat vaarallisia, mutta mukavalla kelillä on hauska tasapainoilla paadelta seuraavalle. Kävelysauvat kannattaa ottaa mukaan. Hurjin etappi on rinne Gautelis-ja Ĉaihnavággi tupien välillä. Jyrkkä mäki on kauttaaltaan kooltaan jääkaapin ja pakettiauton kokoisten lohkareiden sekasotku. Se on aika kamala rytö hyvälläkin säällä ja lohkareiden välissä törröttävät katkenneet sauvanpätkät todistavat täpäristä paikoista.

Kivien laaksossa, kiveltä kivelle kulkien.

Matkan varrelle sopii myös suomaastoa. Minä en osaa sen hankaluudesta sanoa oikein mitään. Kesä -24 oli ollut ennätyksellisen kuiva. Monesti ihmettelin reittimerkkien kummia kiemuroita, kunnes hoksasin, että polku kiertää märkiä kohtia, jotka nyt pölisivät kuivuuttaan. Hellekesä oli myös vienyt lumen monelta huipulta ja kutistanut muutenkin hiipuvia jäätiköitä kuulemma silmin nähden. Kuivan kesän jälkeen kateissa olivat myös kalat. Useampi onkija manasi huonoa syöntiä tunnetusti upeissa kalavesissä.

Vettä reitin varrella kuitenkin riittää. Sitä on järvissä ja kaikenkokoisissa virroissa. Vesi on kaikkialla juotavaa. Tapasin vain yhden Hollannista tulleen pariskunnan, joka käytti suodatinta.

Puroja ja jokia joutuu ylittämään tuon tuosta. Kuivan kesän jälkeisissä oloissa loikkiminen ja kahlaaminen oli useimmiten hauska tasapaino- ja keskittymisharjoitus tai virkistävä varvaskylpy. Toisissa oloissa ylitys voi olla myös rajua ja vaarallista puuhaa tai peräti mahdotonta. Porkista on tässäkin iso hyöty. Norjalaiset laittavat sillan vain jos se on ehdottoman välttämätöntä. Ruotsalaiset ripottelevat siltoja paljon anteliaammin. Ruotsin puolella löytyy myös kahden majan välin lähes kokonaan kattava, noin 13 kilometrin pituinen pitkospuu. Se on paljon enemmän, kuin Norjassa on koko reitillä yhteensä. 

Norjalaista silta-arkkitehtuuria.

Ruotsalainen pitkospuu on vielä kesken.

Padjelanta, kansallispuisto Ruotsissa.

Infinity pool Norjassa.

Sää voi kesälläkin olla mitä vaan. Mökkien vieraskirjoissa kerrotaan viikkoja jatkuneista sateista. Joskus ne ovat tulleet lumena jo elokuulla ja pudonneet järven jäälle, jota kesä ei ehtinyt sulattaa. Sankka sumu saattaa pudottaa näkyvyyden niin, että tuvan portaalta huusiin pitää suunnistaa kompassin kanssa. Kova tuuli voi tehdä vastaiseen kulkemisesta ankaraa ponnistelua ja tuupata kulkijan nurin.

Minä onnen kultapoika kuljin enimmäkseen aurinkoisessa säässä. Pulahtelin iltauinnille melkein joka päivä ja vain harvoin se oli sietämättömän karskia touhua. Helteisinä päivinä polskin useampaan kertaan. Matkalle osui vain yksi melkein kokonainen sadepäivä. Kovimmat suihkut putosivat pilvistä iltaisin, kun olin jo katon alla suojassa. Viimeisenä kävelypäivänä sain kulkea lumessa. Tuuli minuakin riepotti ja porkat piirsivät isoja holtittomia ympyröitä ilmaan, kun puhuri tarttui niihin kesken siirron. Korkeilla rinteillä kulkijan kietoi höyhenen kepeään huntuun yr, vain vähän sumua tiiviimpi sade. Samasta sadetyypistä on saanut nimensä monelle tuttu norjalainen sääpalvelu. 

Koko välin kulkevalle oma haasteensa on ruokahuolto. Reitin varrelle osuu vain yksi kauppa, Sulitjelman Coop-marketti, melko tarkalleen puolimatkassa. Välillä on muutama kohta, joista voi hankkia kyydin kylille. On myös muutamia majataloja joihin voi lähettää ruokapaketin itseään odottamaan. Lisäksi ruotsalaisilla tunturimajoilla saattaa olla pieni kioski ja saamenkylissä myydään ainakin kalaa ja rieskaa.

Nordlandsruta kulkee kolmen kansallispuiston kautta ja menee Ruotsissa Euroopan suurimman yhtenäisen luonnonmaiseman, Laponian alueella. Enempi osa reitistä on napapiirin pohjoispuolella. Polku kulkee 7 poronhoitoalueella ja sen varrella on 6 kesäisin asuttua lapinkylää. Satojen kilometrien mittainen reitti on ihmeen yhtenäinen polku tunturimaassa. Maantiellä ei tarvitse juuri tallata ja koko matkalle mahtuu vain yksi vajaan sadan metrin mittainen hakkuuaukean ylitys, mikä Suomesta tulevalle retkeilijälle on lähes käsittämätöntä. Melkein jokaisena vaellukseni päivänä hihkuin juuri sen olevan paras päivä ikinä. Kääntäjä suomentaa norjalaisten paljon käyttämän sanonnan kjempegodt, erittäin hyvä. Niin onkin!

Nordlandsruta - Kiirunan koettelemus

Taksi pysähtyy valtakunnanrajalle. Kurottelen selkänojien väliin maksamaan osuuteni laskusta. Tästä pisteestä maksupääte vielä yltää ruotsalaiseen tietoverkkoon. Norjalainen verkko löytyisi vasta Narvikin nurkilta. 

Meitä viilettää täällä avoimella tunturiylängöllä melko kansainvälinen joukko. Pelkääjän paikalla istuu talebanin hallitsemasta Afganista paennut vieraita kieliä taitamaton mies. Takapenkin vasemmassa laidassa istuu miehen tulkki ja matkaopas, vastikään opintonsa Tromssassa aloittanut tytär. Keskellä matkustaa uusi-seelantilainen psykologi ja queer-aktivisti. Oikean puoleisesta takaikkunasta katselen maisemaa minä, pitkänhuiskea suomalainen patikkaretkeilijä. Kuski on syntynyt Ghanassa.

Ryhmä muodostui edellisenä päivänä. Aluksi seisoin yksin Kiirunan linja-autoasemalla, lyttyyn potkitussa pysäkkikatoksessa. Missään ison aukion ympäristössä ei näkynyt ihmisiä. Tämä puoli kaupunkia oli tyhjennetty. Ainoa asuttu rakennus mahtoi olla SpiS hostel, jossa yövyin. Aukion laidalla seisova punainen kirkko, yksi Ruotsin suurimmista puurakennuksista hinattaisiin sekin pois tulevana kesänä.

Koko Kiiruna muuttaa kolme kilometriä itään. Siirron saa parikymmentä vanhaa rakennusta, muuten tehdään uutta. Ruotsin valtion omistama LKAB-kaivosyhtiö maksaa laskun. Entisellä paikalla kaupunkia uhkaisi kuoppaan vajoaminen, kun sen alla olevaa malmia aletaan louhia. Esiintymän on arvioitu tuottavan 80 prosenttia Euroopasta saatavasta rautamalmista ja sen arvoksi on laskettu noin 200 miljardia euroa.

Kiirunan entinen keskusta. Linja-autoasema rajautuu kuvasta vasemmalle.

Aamuaurinkoiselle aukiolle kääntyi poliisiauto. Viittoilin viranomaiset luokseni ja kysyin tietävätkö he mitään rautatieasemalle ajavasta sukkula-bussista. He tiesivät, että semmoinen olisi tulossa tunnin päästä ja minä tulin tietämään, että kelloni oli edelleen kotimaan ajassa. Palasin hostellin yllättävän hyvään aamiaispöytään.

Tunnin päästä palasin pysäkille. Uusi-seelantilainen seisoi jo katoksessa. Vieressä pakkasi iloinen italialaismiekkonen polkupyörää pahvilaatikkoon. Hän oli ajanut Haaparannasta hentorakenteisella maantiepyörällä ja kärsinyt 350 kilometrin matkalla kahdeksan rengasrikkoa. Pyörä oli vääränlainen ja reitti rannikolta tunturiin pelkkää ylämäkeä, mutta mies oli ollut ikimuistoisella retkellä ja oli siksi hyvillä mielin.

Ajan kanssa aukiolle alkoi valua väkeä kaikista suunnista. Kaikilla oli reppu ja kaikki odottivat Nikkaluotkan ja Abiskon autoa. Retkeilijöiden kohteena oli Kebnekaisen patikka. Tällä oikealla tunnilla asemalle menevää vuoroa ei oikeasti tullut. Me junaan pyrkivät pääsimme tuntureille suuntaavan bussin kyydissä asemalle asti vaikka virallisesti auto ei liikennöi kaupungin sisäisessä liikenteessä. Kiltti kuski soitti pomolle ja sai luvan taivuttaa sääntöjä tämän ainoan kerran.

Asema sijaitsee järven rannassa vanhan kaupungin takalaidalla, eikä siellä muuta olekaan. Juna Norjaan oli jo mennyt. Italialainen ehti valtavan pahvipakkauksensa kanssa Ruotsiin päin lähtevään. Uusi-seelantilaisen kanssa asetuimme odotushuoneeseen. Tilassa on vessa ja vesihana. Kaivoimme retkikeittimen esiin. Minun kuuma veteni maustettiin murukahvilla. Uusi-seelantilainen nautti teetä. Kahvin jälkeen korvasin liian aikaisen heräämisen kunnon päiväunilla. Seuraavan junan lähtöön oli kuusi tuntia.

Asemalle alkoi kerääntyä väkeä kuluttamaan odottavan pitkää aikaa. Näytöt laiturilla heräsivät loistamaan. Juna sai myöhäisemmän lähtöajan ja heti perään vielä myöhäisemmän. Lopulta se tuli puoli tuntia jälkimmäisen jälkeen. Pääsimme astumaan kyytiin, mutta mihinkään ei menty. Mitään ei selitetty. 

Vaunussa alkoi kiertää huhuja. Tulisi kaksi bussia, joilla juna korvataan. Kävin kysymässä omassa osastossaan istuvalta henkilökunnalta. He odottivat puhelua päämajasta. Kysyin myös saammeko noutaa ravintolavaunussa ruokaa ja juomaa. Joskus matkustajia hyvitellään sillä tavalla, kun viivästyminen venyy. Virkailijat nauroivat kuorossa, eivät ivallisesti, vaan iloisesti yllättyneinä. Hauska veikko tuli esittäneeksi ennenkuulumattoman pöhkön kysymyksen.

Reilun tunnin kuluttua bussihuhu hyväksyttiin täytenä totena. Väki siirtyy takaisin laiturille. Henkilökunta ei edelleenkään osannut sanoa mitään matkasta Narvikiin päin, mutta nyt jo täpötäydelle laiturille pakkautuneet toiseen suuntaan matkaavat saivat iloisia uutisia. He nousivat kyytiin ja sinne se lähti, Ruotsiin, meidän junamme.

Rautatieyhtiö Vy ei vastannut puheluihin, eikä sähköposteihin, mutta laittoi jokaisen yrityksen jälkeen viestin, jossa julistettiin miten iloisia he olivat, kun voivat pitää yhteyttä asiakkaisiin. Lopulta kaikki lipun varanneet saivat samanlaisen sähköpostin. Junan korvaavia busseja yritettiin hankkia.

Monen mitta tuli täyteen ja sitten täyttyivät Kiirunan seudun taksit. Ihmiset palasivat keskustaan. Normaalisti operoivaa bussi-sukkulaa ei luonnollisesti ajettu, kun kerran junatkaan eivät kulkeneet. Abiskoon menevät keräsivät väkeä takseihin. Aurinko porotti pilvettömältä taivaalta. Aseman vessassa täytettiin vesipulloja jonossa.

Parin tunnin päästä ruotsalaisiin liitttymiin tipahti tekstiviesti. Kaiken maailman kulkijat kerääntyivät päät yhdessä tiedotetta lukemaan. Kyytiä ei tänään tulisi, mutta rautatieyhtiö oli päättänyt majoittaa jäljellä olevat matkustajat kahteen keskustan hotelliin. Tässä vaiheessa kertyi kasaan mannertenvälinen taksikimppamme.

Ensimmäisessä hotellissa oli jäljellä yksi neljän hengen huone. Ryhmän koostumus oli sen verran konstikas, ettei se tullut kysymykseen. Toisessa hotellissa oli väljempää. Isä ja tytär saivat kahden hengen huoneen ja me yksin matkaavat kumpikin ihan oman. Lisäksi saimme ostaa illallisen, joka luvattiin korvata rautatieyhtiölle toimitettua kuittia vastaan. (Korvattiinkin, 7 kuukauden kuluttua.)

Tietysti saimme myös aamiaisen, joka syötiin varhain, koska tämän päivän murmeleiden piti ehtiä taas sukkulabussin kyydissä 9:31 junalle. Tällä kertaa pysäkki oli kätevästi ihan hotellin edestä. Uloskirjautumisen yhteydessä virkailija kertoi saaneensa juuri viestin Vy-junilta. Kello 12 tulisi kaksi junan korvaavaa bussia, joiden kyytiin poimittaisiin hotelleihin asutettu väki. Keskeytin prosessin ja palasin ylimääräisen suihkun kautta jättivuoteeseen torkkumaan.

Toisella uloskirjautumisen hetkellä tapasin vastaanoton tiskillä tutun ryhmän. Virkailija oli saanut taas viestin. Tällä kertaa kerrottiin, että linja-autot oli peruttu, koska iltapäivällä saattaisi tulla juna. Toisilla tuli aikaraja vastaan. Kaikkien kolmen pitäisi ehtiä illaksi Narvikin kautta Tromssaan. Minäkään en halunnut kuluttaa vielä yhtä patikkapäivää Kiirunassa notkuen. Minun pitäisi olla 16 päivän päästä jossain Njallejávrre nimisessä paikassa ruokapudotusta vastassa. Olin mitannut päivämatkat ja tehnyt retken ensimmäiselle osuudelle poikkeuksellisen tarkan suunnitelman, mutta en voinut varmasti tietää olisiko minulla voimia kiriä menetetty aika kiinni hyvin mäkisessä maastossa ja täpötäyden rinkan kanssa. Tilasimme taksin Norjaan.

Jään kyydistä hetikohta maksutapahtuman, rajan ja Björnfjellin rautatieseisakkeen jälkeen. Nordlandsruta-polun pää löytyy helposti. Keli on ihana ja olo on helpottunut. Tästä eteenpäin matkan edistyminen on omissa jaloissa.

Adios, Pyhä Jaakko

Cáceres on Via de la Plata pyhiinvaellusreitin varrella. Tulen kaupunkiin linja-autolla, mutta minulla on edelleen hattu ja porkat ja iso reppu. Minut tunnistetaan pyhiinvaeltajaksi.

Hostal las Velatas on tavallinen majatalo, mutta Jaakontien kulkijoille on täälläkin varattu tilaa ja vuoteen hinnasta saisi tuntuvan alennuksen. Repun taskussa kulkee La Credencial, pyhiinvaeltajan passi, mutta en saata hyödyntää tarjousta. En ole enää pyhiinvaeltaja. Ostan vuodepaikan ohjevähittäishintaan. Pesen pikkupyykit takapihalla. Tapaan ihan tavallisia polkupyöräilijöitä. Paahteessa ei pation laattakiville kärsi astua, mutta pyykki kuivuu hetkessä.

Jaakontien Jaakko itse.

Huone on viileä. Tervehdin vuoteella istuvaa miestä. Hän on kuin kotonaan. Miehen yllä on hihaton paita ja hyvin niukat alushousut. Parempi paita, housut ja pikkutakki roikkuvat seinällä. Vuoteen alla ja ympärillä on vaatteita muovikasseissa. Mies on tuntuvasti vanhempi, kuin hostellien asukit yleensä.

Huoneen päässä oleva pikkuinen pöytä on täynnä sievään jonoon järjestettyjä elintarvikkeita. Mies haukkaa makkaraa ja kumoaa pullosta maitoa päälle. Maitoa hän tarjoaa myös minulle. Ei kiitos, vesi on juomani. Mies olettaa minun olevan pyhiinvaeltaja. En myönnä. Olen tavan turisti.

Asetun alasänkyyn huoneen vastakkaiselle puolelle. On päiväunien aika. Mies avaa oven pieleen ripustetun television. Ääni on kovalla. Raotan silmiäni. Kysyn sopisiko säätää hiljemmalle. Tottakai vastaa mies. Hän sammuttaa koko laitteen ja asettuu itsekin pitkälleen.

Herään, kun huonetoveri valmistautuu lähtemään ulos. Hän pukee päälleen seinälle ripustetun asun. Toivotan mukavaa iltaa. Lähden samalla oven avauksella alakertaan ja yhteiseen olohuoneeseen. Syön niukan ja kylmän aterian, koska keittiö on lukittu. Sohvalta herää nuorukainen. Hän kertoo tulleensa tänne torkkumaan, koska omaa huonetta terrorisoi ukko, joka huudatti telkkaria, eikä suostunut kääntämään ääntä alas. Nuorukainen oli sammuttanut toosan kaukosäätimellä. Ukko oli napannut kapulan pöydältä ja pannut töllön päälle ja äänen vielä kovemmalle ja piilottanut kaukosäätimen.

Taidan tuntea tuon miehen. Kerron, että hän lähti juuri ulos. Huone on tyhjä ja hiljainen. Kerron myös, että mies oli ollut minua kohtaan ihan mukava ja kohtelias. Nuorukainen ei ota sitä uskoakseen. Kerron myös, että mies paljasti minulle kaukosäätimen piilopaikan siltä varalta, että haluan katsoa telkkaria.

 

Roomalaiset perustivat Cáceresin vuonna 34 ennen ajanlaskumme alkua. Kaupungin nimi tuolloisen siirtomaavallan aikaan oli Norba Caesarina. 1100-luvulla valloittajia olivat arabit. Heidän kaudellaan kaupunki koki loistonsa päivät. Alfonso IX valloitti kaupungin kristikunnalle 1200-luvulla. Amerikan riistämisen aikoina kaupunki pääsi vuorostaan nauttimaan siirtomaavallan hedelmiä. Vaurastuneen Cácaresin hyvin säilynyt vanhakaupunki on otettu Unescon maailmanperintökohteiden luetteloon.

Kukkulan huipulla kohoaa 1400-luvulla rakennettu Goottilainen katedraali, Concatedral de Santa María. Virkailija kysyy haluanko leiman pyhiinvaelluspassiini. Ei kiitos. Olen tullut kaupunkiin vilunkipelillä, linja-autolla.

Kirkossa on menossa kaksikin messua, toinen keskilaivassa ja toinen sivukappelissa. Turistit hälisevät toimituksen keskellä. Tiukkailmeinen kirkkoväärti partioi komentamassa mölyapinoita. Kaikki on jotenkin väärin. En jaksa jäykkäilmeistä uskonnollisuutta, mutta en kestä myöskään huonoa käytöstä.

Turisteilta peritään pääsymaksu torniin. Virkailija haluaa edelleen laskea minut pyhiinvaeltajaksi. Hän ei suostu ottamaan rahaa. Hän pahoittaa mielensä, kun en annna leimata passia.

Iltahämärissä palaan majapaikkaan. Nuorukainen on laittautumassa yöpuulle. Hän on polkupyöräilijä. Tarkoitus olisi lähteä liikkeelle hyvissä ajoin ennen auringonnousua ja takuuhellettä.

Toivotamme hyvää yötä. Ovi käy. Huoneen kolmas asukas saapuu. Mies järjestää asunsa hipi hiljaa vaatepuuhun. Hän kulauttaa kuuluvasti maitoa ja paneutuu maata. Hetken on hiljaista. Sitten telkkari räjähtää rääkymään.

Demokraattinuorukainen huomauttaa peiton alta, että kaksi kolmesta on jo nukkumassa. Minä katson nyt telkkaria, sanoo mies. Nuorukainen pysyy maltillisena. Eikö nyt kuitenkin olisi aika nukkua? Mies kiukustuu kerta kaikkiaan. Hän halusi jo päivällä katsoa telkkaria, mutta jolppi valitti silloinkin. Nuorukainen hiiltyy hänkin ja huutaa, että hän lähti alakertaan ja äijä sai katsoa ihan niin paljon kuin lystäsi. Paitsi ei saanut, kun sitten tuli tämä toinen. Niin tai näin, mutta nyt on kuitenkin yö ja pyöräilijällä aikainen lähtö. Ihan sama minä katson nyt telkkaria. Juupas eipäs. Koska sitä sitten voi muka katsoa, kun aina on joku nukkumassa ja ihan väärään aikaan? Idiootti turisti ei edes tiedä koska on oikea siestan aika. Ukko on ilmeisesti unohtanut, että osaan kieltä. Osaan myös puhua. Osaan sanoa, Suu kiinni. Nyt! Heti! Tulee hiljaista. Ukko häipyy huoneesta. Hän ottaa kaukosäätimen mukaan. 

Transatlanttinen merileväkaapeli

Vuosisadan vähemmän tunnetuista neroista merkittävin lienee Kimotei Ylonenni. Itseoppinut tiedemies oli kasvikuitupohjaisen viestintäteknologian uranuurtaja ja meribiologian mestarietsivä.

Epämääräisistä skandinaavisista lähtökohdista ponnistanut Ylonenni teki tärkeimmät löytönsä tutkiessaan Laminarea-suvun ruskoleviä. Lahjomattomat mittauslaitteet osoittivat Skotlannin rannikolla yleisen Laminarea hyberborea lajin omaavan korkeimman havaitun sähkönjohtavuuden (61.6x10₆ S/m).

Kansainvälinen pahoinvointi pakotti vannoutuneen humanistin tarttumaan toimeen. Mainitun vuoden marraskuussa Ylonenni saapui Lewisin saarelle, Ulko-Hebrideille. Introvertti yleisnero paneutui rakentamaan viestintäkaapelia vanhan maailman ja Amerikan mantereen välille. Transatlanttisen merileväkaapelin oli määrä kulkea 1763 merimailin matka Brúen kylästä Hebrideiltä, Grölannin kärjen ohi, Newfoundlandin Nutakiin.

Lupaavan alun jälkeen hanke kohtasi odotettuja vaikeuksia. Länsi-luoteesta puhaltanut myrsky ja sitä seurannut poikkeuksellisen korkea vuorovesi huuhtoivat rannalle varastoidun kaapelin tietämättömiin. Viimeiset havainnot Kimotei Ylonennista tehtiin tuhoa seuranneena aamuna. Silminnäkijät kertovat peräänantamattoman sankaritutkijan huutaneen hävyttömyyksiä aavalle ulapalle. Varhaisen aamupäivän aikana Ylonenni katosi jäljettömiin. Yleisesti uskotaan suurmiehen joutuneen surman suuhun valtavan vaahtopään kantamana.

Merileväkaapelin kappale Grinneabhat-keskuksessa.

Kulttuurikeskus Grinneabhat, Pohjois-Bragarin kylässä, Lewisin saarella pitää hallussaan ainutta säilynyttä merileväkaapelin kappaletta. Näytteille asetettu jaoke on noin 160 senttimetriä pitkä ja paksuudeltaan sylentäysi. Seinälle on ripustettu kahdeksan kuvaa, jotka valotti työmaalle sattumalta vaeltanut varhaisen valokuvauksen pioneeri Beti Bricelj.

Kimotei Ylonenni. Wikipedia-sivu.

Kimotei Ylonenni. Tiettävästi viimeinen kuva Brúen rannalla.

Toisaalla on toisenlaista

Tutkimusmatkailijan ei tarvitse purjehtia kaikista kaukaisimmille saarille tai samota Samoalle löytääkseen erilaista ja eksoottista. Nurkantakaisempi nurinkurinmaa löytyy heti Kanaalin takaa.

Saarivaltakunnassa on jotain vinossa.

Ulko-ovet aukeavat sisäänpäin.

Lattiapintoja peittää nurkasta nurkkaan ulottuva keinonurmi.

Sähkö imaistaan verkosta ainutlaatuisen kytkimien ja pistokkeiden järjestelmän avulla.

Tiskiharjan tilalla on kangaslappu.

Vessaharjan korvaa kuminen kieli.

Veden laskeminen vaatii vähintään kaksi käännettävää nuppia, ellei peräti kaksi erillistä ulostuloa.

Kuuman veden putkesta lasketaan täytettä kuumavesipulloon. Ikkuna-aukkojen peittämiseen riittää yksinkertainen lasi.

Maata pitkin ja meren ali Skotlantiin

Päivä ei ole vielä puolessa ja matkan domino-palikat alkavat jo kaatua. Juna seisoo Linköpingin asemalla Ruotsissa. Olemme reilusti myöhässä. Myös kirjeet ja paketit tulevat olemaan myöhässä. Postin kuorma-auto on törmännyt rautatiesiltaan.

Tukholman asemalla vartijat kyöräävät päihtyneen parin ulos, mutta korjaavat samalla rollaattorin jarrut.

Jatkoyhteys Lundista Malmöön ajetaan linja-autolla. Rataosuus on remontissa. Kaupunkien väliä jatkuvasti sukkuloiva pikavuoro kirii aikataulun kiinni. Liikennevaloista piittaamaton pikamarssi ja muutama juoksuaskel tuovat asemalle ajoissa.

Vastaan tulee uusi pullonkaula. Matkustajia laiturille laskevat ovet ovat huoltotöiden kohteena. Liukuportaiden alapäähän pakkautunut massa livahtaa yksi kerrallaan holtittomasti heiluvien luukkujen välistä.

Hyvin hiljaisella äänellä toistettu kuulutus ilmoittaa laiturin vaihtuneen. Joku sen kuulee ja tämän jonkun perässä kaikki kiiruhtavat laiturilta 2a saman raiteen varressa olevalle laiturille 2b, missä junan peräpää näyttäisi häämöttävän. Jokainen sisään pujahtava matkustaja toistaa saman kysymyksen. ”Onko tämä Kööpenhaminan juna?” Me väliköstä istumapaikan saaneet vastaamme yhteen ääneen, niin uskovamme ja toivovamme.

Kööpenhaminassa en ehdi lounaalle, mutta joudan haukata tuhdin voileivän. Kahvikuppi kourassa kiipeän alkuperäisen matkasuunnitelman mukaiseen junaan. Ruotsalaisen konduktöörin antama puhelinnumeron rypistän roskakoriin. Minulla ei ole asiaa asematoimistoon lippuja vaihtamaan, eikä hänen tarvitse puhelimessa selittää tanskalaisille miksi matka hyytyi alkuunsa.

Hampurin äärimmäisellä esikaupunkialueella juna jämähtää taas paikalleen. ”Tämä ei ole päärautatieasema”, tähdentää särisevä ääni kaiuttimessa. Seuraa pitkä saksankielinen selitys. Sitten ääni yrittää selittää tilanteen englanniksi. Opiskelijat edessäni kuolevat nauruun.

Perille päästään toista tuntia myöhässä. Sillä ei ole väliä, koska majapaikka sijaitsee vastapäätä aseman pääovea.

Aamiaisella tarkastelen seuraavat osuudet sisältävää mobiili-lippua Hampuri-Köln-Brysseli. Epäilys herää vaikka en muka ymmärrä pienellä präntättyä saksankielistä tekstiä.

Asunnoton leiriytyy Hampurin aseman edessä.

Kannan repun Kirchenalleen yli asemalle. Tiskin takana, palveluhallin ovensuussa istuu virkailija. Hän sanoo huomenta eikä sitten muuta sanokaa. Hän katsoo ohitseni kaukaisuuteen. Yritän selittää asiani englanniksi. En saa vastausta. Haen saksankielisiä sanoja syvältä aivojen poimuista. Virkailijan kivikasvojen muuriin aukeaa aukko. ”Informaatio vai lipun osto?” hän tokaisee. En tiedä. Informaatio auttaisi arvioimaan joudunko ostamaan lisää lippuja. Yritän selittää. ”Informaatio vai lipun osto?” toistaa kivikasvo kovemmalla äänellä. Valitsen oston. Saan luvan ottaa vuoronumeron.

Palvelutiskin virkailija puhuu sujuvaa englantia. Olen epäillyt oikein. Lippua ensimmäiselle osuudelle ei ole. Minun olisi pitänyt huomata pikkuinen ympyrä, jonka toinen puoli on musta ja toinen valkoinen. Deutsche Bahnin varaussivuilla symboli tarkoittaa, että osto kattaa vain osan matkasta, vaikka kaikki matkasuunnitelmaan kuuluvat junat onkin kirjattu kuittiin.

Lippuun merkitty 08:49 lähtevä juna on FlixTrain. Tämän palvelun matkoja ei voi ostaa DB:n kautta, mutta Saksan rautatielaitoksellakin olisi tarjota kyyti Kölniin hintaa 198 €. Istun penkille salin seinustalla ja hakeudun kiireen vilkkaa Flix-sivuille. Aikaa junan lähtöön on vielä parikymmentä minuuttia.

Samaan aikaan ovensuussa, hankalia ulkomaan asiakkaita karsiva kivikasvo ajaa amerikkalaisen perheenisän menettämään kerta kaikkiaan malttinsa. Mister ryntää pää nykien ja jalkoja heitellen asemahalliin. Mom saa selittää lapsille, ettei daddy tällä kertaa osannut ratkaista ongelmaa.

Laiturilla on tungosta ja junassa on tungosta. Kuulutukset särisevät paljon sanoja, joista tuskin kukaan saa selkoa. Sekasortoisen alun jälkeen väki vähenee joka pysäkillä ja ensimmäinen Flix-junamatkani on lopulta varsin mukava kokemus.

Kölnin asemalla en löydä isoa näyttöä, joka kertoisi miltä raiteelta juna Brysseliin lähtee. Päädyn käymään laiturinäyttöjä läpi yksi kerrallaan. Jo kutosen kohdalla tärppää. Rauhallinen lounastauko on kuitenkin taas kutistunut muotoon noutokahvi ja sämpylä. Turhaan, koska juna lähtee 25 min myöhässä.

IC 314 on hyvin pitkä juna. Vaunujen kyljessä ei ole numeroita. Varmistan hämmästyttävän tosiasian laiturilla seisovalta konduktööriltä. Matkustajat kiirehtivät sisään lähimmäksi sattuvasta ovesta. Juna nytkähtää liikkeelle. Ihmiset tunkevat kohti oikeaa vaunua ja omaa paikkaa tasan ison matkalaukun levyisellä käytävällä. Liikenne yrittää kulkea molempiin suuntiin yhtä aikaa. Täpötäydessä junassa kaikilla ei ole paikkalippuja. Toiveikkaat istahtajat joutuvat poimimaan kassinsa ja palaamaan tammettuun virtaan. 

Onnekseni minulla on paikkalippu ja olen vain puolitoista vaunua väärässä kohdassa. Kaiken kohelluksen keskellä konduktööriä naurattaa.

Belgian pääkaupunkiin tullaan ajallaan. On aikaa istua pöydän ääreen syömään. Bernie's burger kasaa erittäin hyvän hampurilaisen ja tarjoaa kenties kaikkien aikojen parhaan hinta-laatusuhteen.

Aseman toisella kulmalla nautin napakan jälkiruokakahvin. Sitten astelen tolppien ja nauhojen rajaaman massojenhallinta-labyrintin läpi turvatarkastukseen. Reppu kulkee hihnalla läpivalaisevaan laitteeseen. Metallinpaljastin vinkaisee ja minä riisun vyön. Jonotan lyhyesti passin tarkastukseen. Odotustiloista siirrytään yhtenä ryhmänä laiturille ja junaan.

Hetkeä myöhemmin Eurostar kiitää lähes kolmensadan kilometrin tuntinopeudella läpi maalaismaiseman kohti kanaalin tunnelin Ranskan puoleista päätä. Aurinko painuu alas. Varjot kasvavat pituutta. Pilvien runsaat kummut kasautuvat rannikon päälle. Valon värissä kuultaa lähestyvä meri. Ja sitten on iso ratapiha ja paljon piikkilankaa. Betoniseinät kaventavan maiseman kouruksi, jota pitkin juna sukeltaa putkeen. Brexit tuntuu jotenkin korostetun älyvapaalta tässä ihmeellisessä mannermaata ja saarivaltakuntaa yhdistävässä sukkulassa.

Odotan sumua ja tihkua, nokea ja savua, kaasuvaloja ja korkeita hattuja. Näin viktoriaanista ei tietenkään ollut 80-luvun lopulla, kun viimeksi vierailin Lontoossa, eikä ole nytkään. Kaupunki on helppo kakkupalanen. Eurotähti saapuu tarkasti ajallaan St Pancrasin asemalle. Majatalo on vajaan kilometrin päässä Camdenin kulmilla ja aamulla matka jatkuu viereiseltä Kings Crossin asemalta. Sekin on valoisa ja selkeä. Kenties merkillisin seikka on aseman takaosassa, kahvilan edessä kiemurtava valtava jono. Väkeä ei ole vetänyt ruotuun tee-aika vaan seinään kiinnitetty opaste, laituri 9 ¾. Tältä mielikuvituslaiturilta lähti Tylypahkan juna ja tämän kyltin edessä tulee sinun kuvasi ottaman.

Asunnottomat asettuvat yöpuulle Lontoon Tottenham Court Roadilla.

Edinburghiin menevä Lumo-juna jättää matkustajat Newcastlen asemalle. Lukuisat keltaliivit paimentavat lauman ulos pääovesta ja vasemmalle. Väljä ja joutuisa junakyyti vaihtuu ääriään myöten täyden linja-auton ahtauteen. 

Vieressä nuokkuva nuorukainen kertoo olevansa kotoisin Yhdysvaltain Pennsylvaniasta. Hän on kiertänyt Euroopassa kahden kuukauden ajan. Lyhyimmän mahdollisen pikkupuheen jälkeen hän nukahtaa pää sylintäydeksi ahdettua reppua vasten.

Styyrpuurin puoleisesta ikkunasta näkyy meri ja kapoinen niemi. Maakaistaleen kärjessä kohoaa kukkula ja sen päällä linnan raunio. Naapuri herää parahiksi huomaamaan paikan nimen ohi vilahtavassa kyltissä. Hän ravistaa minua olkavarresta ja selittää kiihtyneellä äänellä. Lindisfarne, kaikkein tärkein paikka, viikinkiajan alkupiste, ryöstö, raiskuu ja minun esi-isät. En ehdi ehdottaa, että tuskin oli suomalaisia mukana niissä porukoissa, kun uupunut veikko taas sammuu reppunsa sekaan.

Päätepysäkin lähestyessä saan tilaisuuden kysyä naapurin suunnitelmista. Mitä tämän jälkeen? Jatkuuko matka pohjolan perille? ”Tänään Edinburgh. Huomenna Glasgow. Sitten kotiin. Jumalalle kiitos!”

Yön majoitun mukavasti Edinburghin keskustassa. Hankin välttämättömän välipalikan, että saan kiskottua asunnon seinästä virtaa puhelimeen. Täyden akun voimin väläytän aamulla näkyviin matkan viimeisen mobiili-lipun. Invernessin linja-autoasemalla on vastassa tuttu kaveri ja lämmin tervetuliaishalaus. Hänen autoonsa koitan tietysti kömpiä väärältä puolelta.

Totuus Okusta