Machu Picchu: No Problem

Ryhmä lähtee liikkeelle aamuyöllä kello puoli neljä. Minä astun kadulle tuntia myöhemmin. Kaulukset pystyssä asetun lipputoimiston ovenpieleen nojaamaan. Ainakin olen jonon kärjessä. Makustelen pettymyksen karvasta sappilientä jo etukäteen.

Kaksi minuuttia vaille viiden vahtimestari napsauttaa lukon auki. Lausun huomeneni lasikoppiin. Se riittää, asiahan on täällä kaikilla sama. Sitten tulee iso kysymys. "Mille päivälle?" "Tälle päivälle", huokaan minä. "No problem. Kiintiössä on vielä useita vapaita paikkoja." No problem, ihan niin kuin Ramon illalla julisti.

Lippu plakkarissa. Seikkailu jatkuu.

Kalisarvoinen lippu ja sen yhteensopivuus passin kanssa tarkastetaan jo sillan pielessä, ennen mäkeen lähtöä. Nousu on pitkä ja rankka. Polku kiviportaineen vie suoraa viivaa ylös. Kiharoille taivuteltu autotie ylitetään moneen kertaan. Juuri ennen parkkipaikkaa pilkottaa pusikosta pressukattoinen piilokahvila. Rouvan kylmälaukuista ja muoviämpäreistä löytyy uskomattoman laaja menu pähkinöistä pää-ja jälkiruokiin. Ostan erinomaisen kerrosleivän, niin hyvän, että ostan toisen jo ennen kuin ensimmäinen on kokonaan nielty. Ostan kahta lajia kylmiä juomia.

Parkkipaikan virallisessa kahvilassa hiljennyn cappuccinon ääreen vetämään henkistä henkeä. Olen saapunut Machu Picchuun. Koko juttu tuntuu paksulta pajunköydeltä.

Väkeä on paljon, mutta virkailijan mukaan todella vähän. Sesongin huipulla tänne ei osteta lippuja tulopäivän aamuna. Sääntöjä on paljon. Isot reput, eväät, kertakäyttöpullot, kävelysauvat ja tupakointi on kielletty. Erikseen on jouduttu kieltämään myös muureilla kiipeily ja niihin kirjoittaminen. Lippu tarkastetaan toisen kerran. Vierailija kirjataan sisään ja sitten aikanaan myös ulos.

Alueen kartta. Tätä ei Binghamin pojalla ollutkaan.

Porttirakennuksen jälkeen tungos sulaa terasseille. Alue on laaja. Paljon laajempi, kun osasin aavistaa. Aikaa on koko päivä, mutta tarvitsen ehdottomasti suunnitelman.

Päätän aloittaa kierrokseni linnoituksen eteläpäästä, Aurinkoportilta, mistä inkojen muinainen maantie tulee sisään.

Aurinkoportilta pohjoiseen.

Maisemaa katsoessa ymmärtää miten linnoitus voi kadota.

Lähden nousemaan aina vaan ylemmäs, niin ylös kun täällä pääsee, Montaña Machu Picchun näköalapaikalle. Pohjoispään matalammalle Wayna Picchulle en mahtunut. Sinne tarvitaan erillinen pääsylippu ja kiintiö on niukka, 200 vierasta aamupäivällä ja toinen mokoma iltapäivällä.

Jos mäki on, sinne kavutaan.

Onneksi on portaat.

Polku on taas jyrkkä ja tällä kertaa ilmeisen loputon. Vastaantulijat valehtelevat maalin odottavan heti seuraavan porrasjakson ja mutkan takana. Haluan uskoa jokaista. Lopulta tulee vastaan sekin, joka puhuu totta.

Näköalapaikka on kapea kivinokka, kuin laivan keula. Valitettavasti alus kyntää sankkaan pilvimereen. Kiilaudun koloon vahtimaan näkymän kirkastumista. Uudet repaleet vyöryvät entisten tilalle jos jotain hetkeksi näkyviin vilahtaakin. Huppu silmillä otan tunnin päiväunet.

Näköala.

 

Paras kuva.

Luulen nähneeni sen kuvan ensimmäisen kerran Valittujen palojen vuonna 1968 julkaisemassa matkakertomusten kokoelmassa "Suuri matkakirja". Kuva on otettu ylhäältä terassiviljelmiltä pohjoiseen päin. Taustalla kohoaa Wayna Picchun terävä huippu. Selailin kirjaa mummulassa.

Sama kuva, samasta parhaasta kuvakulmasta on tullut vastaan lukemattomia kertoja. Kaiken kaikkiaan tuntuu, että sadat tuhannet turistit ovat jo ottaneet kaikki kuvat. Velvollisuuden tuntoisesti nappaan minäkin muutaman. Parhaiten paikan ja hetken tavoitan kun vain katson ja hengitän. Ihmettelen itseäni näillä jalansijoilla.

Machu Picchu. Siitä kulmasta.

Nautin itsenäisestä kuljeskelusta. Tällä mäellä voisi kierrellä loputtomiin. Katsottavaksi on isoja ihmeitä ja pienen pieniä yksityiskohtia. Mitkään ylisanat eivät täällä ammu yli. Ja lopulta huomaan jääväni vallan sanattomaksi. No problem.

Nazcan kuviot siiliin leikattuna ja Yoda-reppu.
Mies taitaa tietää mistä Machu Picchussa on kyse.

Kylään palatessa tartun laamaa korvista. Poikkean matkailutoimistoon kyselemään kyytiä ollaytamtamboon. Ainoa vaihtoehto on juna. Virkailija löytää seuraavan vapaan paikan neljän päivän päästä. Ravaan takaisin hotellille kysymään Ramonilta miten tämä on no problem.

Juuri edelläni saapunut ryhmä on vasta ehtinyt vallata vastaanoton sohvat. Hihkutaan ja halataan. Olemme kaikki kuin hilpeässä nousuhumalassa. Ihokarvat pystyssä. Suu liian täynnä sanoja, joita yhtä aikaa huutamalla pystytään kuvaaman hetken tunnelma, se miltä tuntuu käydä Machu Pichussa, vaikka sitä ei kukaan erikseen pystyisi lauseeksi kahlitsemaan.

Mutta Ramon, "Mitä tehdään, mistä saan lipun, entä jos en saa, mihin asetun, kuka järjestää puuttuvat etapit, kuka maksaa?" Opas ei osaa vastata, mutta pysyy kannassaan, no problem.

Eilisestä asti on yritetty soittaa Gustavolle, kauppiaalle jonka toimistosta ostin matkapaketin ja Manuelille, joka toimi yhteysmiehenä. Kummankaan puhelimeen ei saada yhteyttä.

"Soitetaanko sinun pomolle", ehdotan. Ramon sanoo ettei se käy. Se ei käy, koska hän ei tiedä toimiston nimeä, puhelinnumeroa, eikä johtajan nimeä. Ei tiedä oman työpaikkansa nimeä, numeroa, eikä pomoa? Puhua pajatan adrenaliinilla jatkettua espanjaa. Ana auttaa.

Painostan opasta, "Anna numero. Soitan itse". Pakon edessä hän keksii firmalle nimen, Excellent Trek. Puhelinnumero on vähän liian lähellä sarjaa 1,2,3... ollakseen uskottava.

Ramon purskahtaa itkuun. Ymmärränkö ettei johtajalle voi soittaa. Tämä on Ramonin ensimmäinen retki pääoppaana. Jos asiakas soittaa ja valittaa, paska lähtee valumaan alamäkeen ja sen päässä Ramon saa potkut. Neljän lapsen isä jää työttömäksi. Pomo on jonkinlainen kummitäti, kuningatar hämähäkki, jonka verkko kattaa koko Cuscon retkeilybisneksen. Ramon ei saa töitä ikinä.

Nyt ymmärrän. Peräännyn. Tukin suuni. Halaan tutisevaa miestä. No problem, vakuutan vuorostani.

Takki tyhjänä putoan sohvaan. Pitäisi suunnitella tulevaa. Kaiken kattava retkipaketti on viime metreillään muuttunut taas omatoimimatkailuksi, enkä tahdo saada aivokopan konetta käyntiin.

Sitten kaikki muuttuu vielä kerran. Vastaanottovirkailija kiljaisee tiskin takaa, "Sähköpostia". Lippu on ilmestynyt. Seuraavaan junaan. Tunnin päästä.

Kiiruhdan pakkaamaan. Sillä välin ryhmä haipuu kaupungille. Vain Ana on tulossa samaan kyytiin. Muut matkustavat yöjunalla. Kesken jääneiden tunnehyökyjen jälkimainingeilla keinun junassa, jota ei pitänyt olla. El Condor Pasa soi. Kai tämä on no problem, vaikka lipussa nimeni on Jeremy Marcinko.