Kolmantena päivänä retken luonne muuttuu. Enää emme samoa korkella takamailla. Kävelemme soratiellä. Autojakin täällä liikkuu. Pitkälle ne eivät kuitenkaan pääse. Maanvyörymä on katkaissut tien useista kohdista. Rehevän vihreät rinteet nousevat laakson kummallakin puolella. kumpuilevien harjanteiden takaa tulee silloin tällöin esiin jokin lumihuipuista. Nekin ovat yhä vain nurkan takana. Tien penkalta jyrkänne putoaa kymmeniä metrejä alempana kanjonissa virtaavaan jokeen.
Harvakseltaan näkyy laakson takana taloja. Useimpien pihasta kulkee kuilun yli vaijerirata. Vaijeriin ripustetussa korissa oikaisee kätevästi maantien varteen. Kopassa laitetaan myös lapset koulutielle.
Turisteille on rakennettu oma, seitsemään osaan jaettu, Etelä-Amerikan korkein, vaijeriratojen sarja. Yhteensä liitoa kertyy 2,5 kilometriä. Ryhmästämme vain britit tarttuvat tarjoukseen.
Etenemme omaan tahtiimme. Ryhmät ovat sekoittuneet. Oppaat laahaavat kaukana perässä. Ilmassa tuoksuu kaiken ylikypsä runsaus.
Taivallan pitkät pätkät Anan seurassa. On paljastunut, että hän on myös Brasilian Pyhän Jaakobin tien yhdistyksen puheenjohtaja ja reitin kävelevä tietosanakirja. Olen itse pyöräillyt pohjoisen, niin sanotun Camino Francesen, Ranskan rajalta Santiago de Compostelaan ja edelleen Atlantin rantaan Cabo Finisterreen. Olemme yöpyneet monissa samoissa majataloissa ja haltioituneet samojen näkymien edessä. Ana kertoo tarinoita Jaakobin tien historiasta. Tunnen kuinka kaiken aikaa rikastun.
Tien varren maatalon alakertaan avautuu pop up-kioski. Rouva myy passionhedelmiä. Kauppa käy. Herkkusuiden joukko huokailee keskellä tietä. "Eteenpäin! Jatkakaa matkaa! Ei saa pysähtyä!" Oppaat tavoittavat ryhmän puolijuoksua hölkäten. Äkillinen kiire kummastuttaa. Joukko paimennetaan pikamarssia mutkan taakse. Poissa omistajan silmien alta kahden miehen karhukopla avaa nyyttinsä. Neljä pussillista kypsiä passionhedelmiä. He ovat ryöstäneet kioskirouvan puutarhan. Intohimorikos perulaiseen tapaan.
Leppoisa, mutta hikinen aamupäiväpatikka päättyy Sahuayacon kylään. Lounas tarjoillaan oikeassa ravintolassa. Sitä odotellessa on korkea aika ottaa kylmä kalja.
Kathy on miettinyt mitä eläimiä olisimme. Minä voisin olla kotka, koska minulla on nokka, tai kameli, koska uupumatta kannan raskasta taakkaa. Ana loukkaantuu silmin nähden, kun saa kuulla olevansa täydellinen pingviini.
Matka jatkuu linja-autolla. "How much is the fish?", hoilaamme kaiuttimista räjähtävän Scooterin mukana. Kuoleman pelko panee laulattamaan. Kapea tie, sen romahtaneet reunat ja tyyrpuurin puolella pystysuoraan putoava kanjoni eivät vauhtia hidasta. Pahinta on, kun vastaan tulee toinen auto. Pienin nykäyksin kitkutamme lähemmäs reunaa. (Miksi aina me?) Peilit taitetaan kylkiä myöten. Vastaan tulija hivuttauttuu ohi kaksi pyörää mahdollisimman ylhäällä rinteessä. Kun vastaan tulee toinen bussi peruutamme pari kilometriä, täysiä.
Rauhallisemmalla metsäpätkällä kaappaamme banaaneja penkan puista. Sitten mennään taas täyttä rallia surmansuun huulilla keikkuen.
"Stop!", kova huuto takapenkiltä ylittää teknorytkeen. Katolta tippuu rinkkoja. Apumies käy kiireesti viskomassa ne takaisin kasan päälle. Touhu toistetaan kolmeen kertaan. Tuskin yhtään reppua katoaa kuiluun.
Kuorma puretaan Santa Teresan leiriin. Esiin etsitään uima-asut. Bussilla jatketaan Cocalmayon kuumiin lähteisiin. Rinteeseen on rakennettu kolme allasta. Lämpötila ylimmässä on 44 astetta. Vesi on kristallin kirkasta ja pohja pehmeää hiekkaa.
Illalla on bileet. Leiripaikan pihassa roihuaa kokko. Reggaeton pauhaa. Kioskista myydään kaljaa. Kyytipojaksi kaupataan pontikkaa pienissä lääkemukeissa. Yritän kohteliaasti kieltäytyä terävistä. Toisen kaljan kylkiäisinä saan kaksi tiukkaa veloituksetta. Ja niin edelleen. Illasta kehkeytyy tanssin pyörteissä kaatuileva bakkanaali.
Aamuyöstä putoaa päällemme rankkasade hiljentäen riehakkaimmatkin riekkujat. Ensimmäistä kertaa taivasalle pystytetyt teltat pitävät vettä kuin seula. Useimmissa majoissa korkealaatuinen muovipohja kuitenkin kestää. Krapulaiset retkeilijät kampeavat aamiaiselle katetuista kahden hengen kahluualtaista.
Vielä krapulaisemmat oppaat markkinoivat innolla mahdollisuutta taittaa seuraava etappi pikkubussilla. Tapahtuu uusi jako. Noin puoli väkeä vastayhdistetyistä ryhmistä nousee autoon. Toiset, me patikoimaan lähteneet änkyrät, haluavat edelleen patikoida. Happaman oloiset oppaat voivat vain seurata perässä kuumaan mäkeen.
Seuraamme joen vartta ylös Hidroelectricaan. Vieressä vyöryvä koski saattaa hyvinkin olla väkivaltaisinta koskaan näkemääni vettä.
Kylmien juomien ääresssä tapaamme taas bussilla matkanneet. Kylän kaikkien kioskien kauppiaat ovat samaa perhettä. Ainakin jokaisen isoisoisä kuuluu olleen juuri se maajussi, joka vuonna 1911 johdatti Hiram Binghamin ylös Machu Picchuun.
Iltapäivällä saavutaan Aguas Calientesiin, Machu Picchu turismin maailmannapaan. Majoitutaan oikeaan hotelliin.
Vastaanotossa menemme hämillemme. Virkailija ja Ramon jakavat avaimia ennalta laaditun listan mukaan. Siteet entisiin matkakumppaneihin on murrettu. Kuin jollain oudolla napakymppimatkalla naiset ja miehet on paritettu asuinkumppaneiksi. Purnaaminen ei auta. Virkaa tekevät tuijottavat toisiaan pyörein silmin ja painavat etusormet yhä uudestaan tiskillä makaavan paperin päälle. "Meillä on lista." Teemme salaa uudet jaot kolmoskerroksessa.
Päätösillallisella nautitaan paistettua kalaa. Nostetaan maljoja. Pidetään vuolaita kiitospuheita. Jälkiruoan jälkeen oppaat jakavat jokaiselle nimellä ja passin numerolla varustetun pääsylipun Machu Picchuun ja paluulipun huomisella iltajunalla Ollaytamtamboon. Nimeäni ei kuuluteta. Ramon pyytää minut mukaansa terassille. Ostan varmuuden vuoksi ison tuopin.
"Ei tehdä tästä nyt numeroa. Olen pahoillani, kovin, kovin pahoillani. Sinulle ei ole tullut lippua." Kello lähestyy puolta yötä. Lähtöön on aikaa vajaat viisi tuntia. Ja jotenkin, kuitenkin, se on, "No problem".
Etenemme omaan tahtiimme. Ryhmät ovat sekoittuneet. Oppaat laahaavat kaukana perässä. Ilmassa tuoksuu kaiken ylikypsä runsaus.
Taivallan pitkät pätkät Anan seurassa. On paljastunut, että hän on myös Brasilian Pyhän Jaakobin tien yhdistyksen puheenjohtaja ja reitin kävelevä tietosanakirja. Olen itse pyöräillyt pohjoisen, niin sanotun Camino Francesen, Ranskan rajalta Santiago de Compostelaan ja edelleen Atlantin rantaan Cabo Finisterreen. Olemme yöpyneet monissa samoissa majataloissa ja haltioituneet samojen näkymien edessä. Ana kertoo tarinoita Jaakobin tien historiasta. Tunnen kuinka kaiken aikaa rikastun.
Tien varren maatalon alakertaan avautuu pop up-kioski. Rouva myy passionhedelmiä. Kauppa käy. Herkkusuiden joukko huokailee keskellä tietä. "Eteenpäin! Jatkakaa matkaa! Ei saa pysähtyä!" Oppaat tavoittavat ryhmän puolijuoksua hölkäten. Äkillinen kiire kummastuttaa. Joukko paimennetaan pikamarssia mutkan taakse. Poissa omistajan silmien alta kahden miehen karhukopla avaa nyyttinsä. Neljä pussillista kypsiä passionhedelmiä. He ovat ryöstäneet kioskirouvan puutarhan. Intohimorikos perulaiseen tapaan.
 |
| Sahuayaco. |
Leppoisa, mutta hikinen aamupäiväpatikka päättyy Sahuayacon kylään. Lounas tarjoillaan oikeassa ravintolassa. Sitä odotellessa on korkea aika ottaa kylmä kalja.
Kathy on miettinyt mitä eläimiä olisimme. Minä voisin olla kotka, koska minulla on nokka, tai kameli, koska uupumatta kannan raskasta taakkaa. Ana loukkaantuu silmin nähden, kun saa kuulla olevansa täydellinen pingviini.
 |
| Alkaa kamala ralli. |
Matka jatkuu linja-autolla. "How much is the fish?", hoilaamme kaiuttimista räjähtävän Scooterin mukana. Kuoleman pelko panee laulattamaan. Kapea tie, sen romahtaneet reunat ja tyyrpuurin puolella pystysuoraan putoava kanjoni eivät vauhtia hidasta. Pahinta on, kun vastaan tulee toinen auto. Pienin nykäyksin kitkutamme lähemmäs reunaa. (Miksi aina me?) Peilit taitetaan kylkiä myöten. Vastaan tulija hivuttauttuu ohi kaksi pyörää mahdollisimman ylhäällä rinteessä. Kun vastaan tulee toinen bussi peruutamme pari kilometriä, täysiä.
Rauhallisemmalla metsäpätkällä kaappaamme banaaneja penkan puista. Sitten mennään taas täyttä rallia surmansuun huulilla keikkuen.
"Stop!", kova huuto takapenkiltä ylittää teknorytkeen. Katolta tippuu rinkkoja. Apumies käy kiireesti viskomassa ne takaisin kasan päälle. Touhu toistetaan kolmeen kertaan. Tuskin yhtään reppua katoaa kuiluun.
 |
| Keittiötaikurit valmistautuvat Santa Teresan työmaalla. |
Kuorma puretaan Santa Teresan leiriin. Esiin etsitään uima-asut. Bussilla jatketaan Cocalmayon kuumiin lähteisiin. Rinteeseen on rakennettu kolme allasta. Lämpötila ylimmässä on 44 astetta. Vesi on kristallin kirkasta ja pohja pehmeää hiekkaa.
 |
| Meillä on sama tatuointi, argentiinalaisella vain vähän isompi. |
Illalla on bileet. Leiripaikan pihassa roihuaa kokko. Reggaeton pauhaa. Kioskista myydään kaljaa. Kyytipojaksi kaupataan pontikkaa pienissä lääkemukeissa. Yritän kohteliaasti kieltäytyä terävistä. Toisen kaljan kylkiäisinä saan kaksi tiukkaa veloituksetta. Ja niin edelleen. Illasta kehkeytyy tanssin pyörteissä kaatuileva bakkanaali.
Aamuyöstä putoaa päällemme rankkasade hiljentäen riehakkaimmatkin riekkujat. Ensimmäistä kertaa taivasalle pystytetyt teltat pitävät vettä kuin seula. Useimmissa majoissa korkealaatuinen muovipohja kuitenkin kestää. Krapulaiset retkeilijät kampeavat aamiaiselle katetuista kahden hengen kahluualtaista.
Vielä krapulaisemmat oppaat markkinoivat innolla mahdollisuutta taittaa seuraava etappi pikkubussilla. Tapahtuu uusi jako. Noin puoli väkeä vastayhdistetyistä ryhmistä nousee autoon. Toiset, me patikoimaan lähteneet änkyrät, haluavat edelleen patikoida. Happaman oloiset oppaat voivat vain seurata perässä kuumaan mäkeen.
Seuraamme joen vartta ylös Hidroelectricaan. Vieressä vyöryvä koski saattaa hyvinkin olla väkivaltaisinta koskaan näkemääni vettä.
Kylmien juomien ääresssä tapaamme taas bussilla matkanneet. Kylän kaikkien kioskien kauppiaat ovat samaa perhettä. Ainakin jokaisen isoisoisä kuuluu olleen juuri se maajussi, joka vuonna 1911 johdatti Hiram Binghamin ylös Machu Picchuun.
 |
| Matka jatkuu raiteilla kävellen. |
 |
| Vaan entäs jos juna tulee vastaan sillalla? |
Iltapäivällä saavutaan Aguas Calientesiin, Machu Picchu turismin maailmannapaan. Majoitutaan oikeaan hotelliin.
Vastaanotossa menemme hämillemme. Virkailija ja Ramon jakavat avaimia ennalta laaditun listan mukaan. Siteet entisiin matkakumppaneihin on murrettu. Kuin jollain oudolla napakymppimatkalla naiset ja miehet on paritettu asuinkumppaneiksi. Purnaaminen ei auta. Virkaa tekevät tuijottavat toisiaan pyörein silmin ja painavat etusormet yhä uudestaan tiskillä makaavan paperin päälle. "Meillä on lista." Teemme salaa uudet jaot kolmoskerroksessa.
 |
| Perhosia ratapenkalla. |
Päätösillallisella nautitaan paistettua kalaa. Nostetaan maljoja. Pidetään vuolaita kiitospuheita. Jälkiruoan jälkeen oppaat jakavat jokaiselle nimellä ja passin numerolla varustetun pääsylipun Machu Picchuun ja paluulipun huomisella iltajunalla Ollaytamtamboon. Nimeäni ei kuuluteta. Ramon pyytää minut mukaansa terassille. Ostan varmuuden vuoksi ison tuopin.
"Ei tehdä tästä nyt numeroa. Olen pahoillani, kovin, kovin pahoillani. Sinulle ei ole tullut lippua." Kello lähestyy puolta yötä. Lähtöön on aikaa vajaat viisi tuntia. Ja jotenkin, kuitenkin, se on, "No problem".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti