Kesätyömatkapyöräilijä, kuin viimeistä päivää

Harvoin herään näin pirteänä, kuin jousella uuteen päivään ponkaistuna. Kipaisen Soikosta kahvivedet. Vuolen keittimeen tulen. Pakkaan makuupussin. Rutistan patjan tyhjäksi. Sitten hoksaan katsoa kelloa. 03.20.

Neljältä nousen satulaan. Harvoin on pyöräily näin kivaa. Ilma on viileä vaan ei kylmä. Taivaskin on taas kirkas. Eilisen myrsky on puhkunut palkeensa tyhjiin. Tie on helppo. Ketään muuta ei ole vielä liikkeellä. Tuntuu kuin tuntisin tien varren harvoista taloista, verhojen takaa, huokuvan unen erillisenä vivahteena leppeässä aamutuulessa. Ei ole kiire. Tiedän pääseväni tänään perille Paljakkaan. Matkaa on reilusti alle sadan, luulen.

Tie 8320 seuraa Ärjänselän rantaa kunnes kääntyy niemestä läpi. Pyörittelen maltilla. Alkaa olla mäkiä.

Kello noin viisi. Ensimmäinen ihminen heilauttaa kättä ohi rullaavalle pyöräilijälle. Aamutakissa tupakoiva nainen nojailee kaiteeseen punaisen talon portailla. Ajattelen unettomuutta. Ajattelen yksinäisyyttä ja mielenterveysongelmia. Vasta parin kilometrin päästä ajattelen muita vaihtoehtoja. Ehkä on menossa sarjamaraton. Koko kausi kaapelisuosikkia putkeen. Ehkä takana on huikea lemmenyö. Sisällä kamarissa makaa oma ukko raukeana lakanoissa. Tai naapurin ukko. Tai akka.

Kello vajaa puoli seitsemän. Vastaan tulee ensimmäinen auto.

Aamuyön yksinäisyys...

Paltamo on lapsuuden lomamatkoilta tuttu nimi. Muistan matalan mökin Oulujärven rannassa. Muistan seinällä kiipeilleet pitkäviiksiset kuoriaiset. Muistan takan hehkun ja Suomi-makkaran maun. Kirkonkylää en muista.

On aikainen lauantaiaamu. Huoltoasema on kiinni. Huoltoaseman pizzeria on kiinni. Mielikuviteltu jättiläisnoutopöytäaamiainen kutistuu automaattikahviksi kahdeksalta aukeavan kaupan pihalla. Onneksi pääsen tänään perille.

Pääsen jos pääsen vaaran laelle. Ensin Karjalanvaaran ja sitten seuraavan ja taas toisen. Pitkä nousu alkaa heti kylältä. Vuorollaan on tietenkin laskuja, mutta ne tuntuvat suhteessa paljon lyhyemmiltä.

Pitkässä nousussa soi puhelin. Mustarindasta soitetaan. Puuskutan hyvät huomenet. Varmistan reittisuunnitelman. Aikomani oikotiet tosiaan oikovat. Samassa lauseessa ihmetellään miten olen jo niin lähellä, niin varhain ja selviää, että matkaa on ainakin kolmekymmentä kilometriä enemmän kuin olin arvellut. Mainitaan Jyrkkä. Tänään pääsen perille, mutta juuri ennen pihaa olisi viimeinen koitos.

Honkamäentien haaraa ei näy tulevaksi. Olen jo ohittanut maamerkkini, kolme peräkkäistä, lähelle tietä numero 78 kurottavaa järveä. Teen tarkistuksen. Hitaasti polkien, tyhjällä tiellä, tasalaatuisessa, harvojen haarojen maisemassa olen onnistunut kaahaamaan risteyksen ohi.

Jatkan Pudasjärventiellä. Ei uusi oikotiekään paljon kierrä. Poikkean Ristijärventielle. Meno on tahmaista. Perille tulo pyrkii mielen päälle. Maaliviivan kalkin voi melkein haistaa. Haluan kiiruhtaa. Ristiriitaisesti haluan samaan aikaan myös nautiskella parista viimeisestä tunnista maantiellä. Tahdon makustella saapumisen autuutta ajan kanssa. Yhtään ei kuitenkaan huvittaisi polkea.

Käännyn Lehtojoentielle. Istun kannon nokkaan viettämään etapin viimeistä evästaukoa. Kapoinen soratie laskee yhtämittaa parin kilometrin verran. Annan mennä minkä lastatulla pyörällä uskallan. Rallatan riemukkaasti. Varmaan pitää notkosta taas nousta laakson toiselle reunalle. Olkoon. Siihen on aikaa vielä monta minuuttia.

Koukkaan Hoikanvaarantielle. Olen lähellä. Käännyn Hallanmaantielle. Koko ajan lähempänä. Syön sorapenkalla viimeiset suklaa-kaurakeksit. Ypykänlammen jälkeen lähden ylös oikealle. Lähden pyörää taluttaen. En edes yritä polkea pehmeällä soralla piukkaan ahteeseen. Ei haittaa. Tämä on kerrankin kiistaton oikotie. Olen melkein perillä.

Puiden välistä näen, vastapäätä nousee tieura taivaaseen. Viimeinen koitos, toden totta. Työnnän pyörää kaukaa sivulta kurottaen, tankoon vaakana nojaten. Laukut eivät päästä lähelle. Silkoiset pyöräilykengät luistavat ja lipsuvat soralla. Jyrkkä on nimensä veroinen.

The Jyrkkä, takanapäin.

Mäen päällä on yhtä kuin perillä. Varhain liikkeelle lähtenyt saapuu ajoissa vaikka matkaa olisi luultua enemmän ja mäkiäkin taatusti enemmän ylös kuin alas. Pyörä pysähtyy Mustarinda-talon pihamaalle. Työnnän sen talliin. Itse pääsen suihkuun. Hiljaisessa talossa, oikealla sängyllä lojuen, alan tehdä muodonmuutosta matkamiehestä teosta toteuttavaksi taiteilijaksi.

Perillä Hyrynsalmen Paljakassa.

Kaikki hyvin Kainuussa.

Pistää virnistämään.