Kyläilevä kesätyömatkapyöräilijä

Aamulla pallo vierii kaksivuotiaan käsistä puskan alle. Sen hakeminen on suuri viidakkoseikkailu. Pallo vierii uudestaan, ihan vahingossa. Polkupyörän satulassa ei ole ollenkaan näin hauskaa, mutta lähdettävä on, kun kerta mielii päivän mittaan taittaa koko matkan Loimaalle.

Hyvätasoisen hotellin runsasta noutopöytää vastaavan aamiaisen voimin veivaan Turkuun lounaalle. Kyläilevä pyöräilijä on iloinen ja kylläinen.

Tie Turusta eteenpäin on tuttu tuulilasin ja linja-auton ikkunan läpi, mutta polkupyörällä ei ole moottoritielle menemistä. Pyörätie erkanee omalle uralleen ohi lentokentän ja läpi minulle outojen omakotitaloalueiden. Matka sujuu joutuisasti. Kurssi on valtatien kanssa samassa linjassa. Kuulen autojen pauhun peltojen takaa.

Moision koulu. Kotikoulun malli Norrskatassa on tasan sama.

Täh?

Turun reunalle rakennetaan Kiina.

Tulen Paattisiin. Nenän näyttämään suuntaan jatkamalla päätyisin liiaksi länteen. Karttaa ei ole, vaan eipä hätää, minäkin olen ryöminyt luolastani tälle vuosituhannelle. Minulla on älykäs puhelin ja puhelimessa sovelluksia.

Lähden oikomaan oikealle kädelle. Sorateiden verkko on tiheä. Sovellusten karttanäkymä tuntuu vieraalta. Mittakaavan jatkuva muutos kuvaa loitommas ja lähemmäs sormeillessa hämärtää kokonaisuuden. Löydän ja kadotan samat tiet ja risteykset moneen kertaan sekä kartalla että maastossa. Kahden aution pihan läpi kiemurrellut tie päättyy kolmanteen. Palaan jälkiäni. Oikeassa tienhaarassa on päättyvän tien merkin alla lisäkyltti, ”tie katkaistu”. Menisinkö silti? Miten ison ojan yli jaksaisin pyörän kantaa? Joutuuko uimaan? Nöyrästi täristän nimismiehen kiharat edelliseen isompaan risteykseen. Valitsen toisen, vain vähän enemmän kiertävän oikotien. Viitan varressa komeilee pyöräreitin merkki. Vastaan tulevan hevosen ja sillä ratsastavan tytöt ilmeistä vedän johtopäätöksen, olen ensimmäinen pyöräilijä tällä suoralla. Autojen pauhu kuuluu peltojen takaa.

Monta sovelluksen selausta myöhemmin, lukuisien ässien ja suorakulmien sekä jokusen ärräpään jälkeen nousen tunnelista valtatielle. Auran risteyksen pienemmällä jättiläisasemalla ostan keltaisen limun.

Tasamaalla.

Tästä eteenpäin ei tarvitse suunnistaa. Riittää, kun pysyttelen Ee kuuskolmosen pientareella. Piennar on leveä ja hyvä. Liikennettä on vähän. Ei tuo tuuli pellolta paskan hajua. Ei tuule ollenkaan. Kaikki on niin hyvin, kun valtatien kantissa olla voi ja tasan niin tylsää. Jokainen kilometri pitää erikseen jurnuttaa. Aurinko paistaa naaman punaiseksi. Loimaan siilot siintävät horisontissa. Sinne juurelle ja vähän ohi pitää polkea. Päivä venyy pitkälle iltaan.

Ja sitten, kuin taikasauva heilahtaisi, perille pääsyn odotus ja viimeisten, kaikin puolin liikojen kilometrien yksipuiseva ponnistus vaihtuu perille tuloon, perillä oloon ja aloilleen asettumiseen. Soitan ovikelloa. Kalja on kylmä ja sauna on kuuma. Junnaavan ajatuksen tilalla on eloisa puheen pulina. Loimaan herrasväki on nähnyt kuvan edellisen illan kattauksesta ja nokittaa grilliherkuilla. Keittiöstä kannetaan salaatit ja falafel-pyörykät ja sen seitsemän sortin makupalat. Luulen, että nälkäni on ehtymätön ja ruokahaluni pohjaa vailla, mutta sienipiirakalle ei ole enään tilaa. Olen huolestunut. Edellisessä yökylässä unohdin syödä munkkeja.

Pyöräilijä tulee kylään.

Kyläilevän pyöräilijän päivä on kahden iloisen kohtaamisen väliin jäävä työjakso. Kyläilevä pyöräilijä ei koskaan saavuta sitä tilaa, joka valtaa päiviä ja viikkoja satulassa yksin puurtavan matkaajan mielen.

Kyläilevä pyörilijä ei välttämättä ole kaksinen kyläilijä. Ovesta saattaa jäykin koivin kammeta auringon pehmentämä tai sateen ryvettämä, oman mielen ja ruumiin liemissä liotettu honkkeli, joka itsekkäästi odottaa pääsevänsä pian peseytymään, syömään ja nukkumaan.

Toisaalta, kyläilevä pyöräilijä on taatusti kiitollinen vieras.

Tällä kertaa kyläilevä pyöräilijä jaksaa myös istua iltaa. Voi olla mahdollista, että siitä syystä vastahakoiset kammet pyörähtävät liikkeelle vasta puolilta päivin, haluttomasti sittenkin. Onneksi evääksi pakataan sienipiirakkaa.

Kokonainen kuuma päivä valtatien varressa ei houkuttele. Tampereenkin mieluummin ohittaisin kuin lävistäisin. Pahkapirtillä, munkkikahvin äärellä, kaavailen reitin Punkalaitumen, Tottijärven ja Nokian kautta Ylöjärvelle. Kahden ison tien väliin jäävälle kaistalle mahtuu paljon minulle tuntematonta tietä.

Uudesta kulmasta Pirkanmaalle.

Viljelijä tarvitsee peltoa, ei pihaa.

Kevätilta kansallisromanttisella oikotiellä.

Hyvältä ja piirteiltään pyöräilijälle sopivalta Taikayön tieltä poikkean aina vaan pienemmille oikoteille. Ajan maaseudulla. Sora ropisee. Peurat poukkoilevat. Vauhti tyrehtyy. Päivä venyy taas pituutta ja liikaa kilometrejä. Mutta olen tutulla seudulla. Lähestyn lapsuuden kotia. Tiedän pääseväni perille. Isä lupaa laittaa kahvin tippumaan yhdeltätoista.

Ylöjärvelle on vielä matkaa, niin myös Berliiniin.