Kesätyömatkapyöräilijä taittaa taivalta

Poljen Soiniin lounaalle. Pöytäseurana ahmivat sähköä tietokone, kamera ja puhelin. Ollaan taas Noin Miljoonan Askeleen tunnelmissa. Kävelijääkin joskus melkein hävetti. Omin voimin eteenpäin ponnistava matkamies on aina vaan se yhden hengen heinäsirkkalauma, joka parkkeeraa pistorasian viereen ja tekee kaksi ja puoli kierrosta läpi kotiruokalounaskattauksen.

Arpa on heitetty.

Fetajuustorulla on mehukas ja maukas ja valtavan suuri. Tätä en minäkään jaksa kokonaan. Sadan metrin päässä marketissa jaksan jo munkkikahvit. Ajattelen Soinin Plokia. Erään tunnetun tutkijan ansiosta luulen olevani suomalaisen populismin hillotolpalla tai missä lie myyttisellä Essolla.

Torilla tavataan. Osuuspankin ikkunassa on esillä jo Kankaanpään taidekoulusta tutun Paula Ollikaisen maalaus.

Paula Ollikaisen maalaus sulautuu Soinin toriin.

Kirkon kellotapulin kyljessä ojentaa anovaa kättä maamme ainoa vaivaisakka. Toisesta on jäljellä vain valokuva Kansallismuseossa. Soinin akka on kaunis nuori neito. Puutytöllä on suuret siniset silmät, paksut mustat hiukset, punaiset huulet ja kapea uuma. Mitä lie maallisia tai taivaallisia tuumaillut akan 1800-luvun puolivälissä veistänyt Taipaleen Matti.

Soinin ihana vaivaisneito.

Haen koukkimatta koiliseen vievää reittiä. Tässä työssä on auki levitetty paperikartta paras apu. Puhelimen sovellus varmistaa käännökset. Se myös tuntee laavut ja kodat.

Radioaalloilla maailmalle.

Näillä avuin löydän lupaavan yöpuun lähes oikotien pielestä. Kota on Iso-Perkausjärven rannassa. Maantiekartassa tänne on merkitty uimaranta. Pukukoppi on vastapystytetty. Laituri on vanha rämä. Kota on siisti ja hyväkuntoinen. Sorapohjalla ei pyöri yhtään kaljapurkkia. Nuotiopohjaan ei ole sulatettu makkarapakettia. Seiniä ei korista eroottinen kansantaide. Sade alkaa kun haen puita täydestä liiteristä. Fetarullan jättiputken puolikas lämpiää illalliseksi.

Taivas ei putoa tänään.

Takuukuiva yö.

Aamun ensimmäisen etapin etäisyys makuupussista lounaspöytään osuu juuri täydelleen. Vaan Kivijärvi onkin vaikea kohde. ”Täältä virtaavat vedet ja elinvoima”, julistaa kunnan mainoslause. Tiedä sitten minne? Kaupan on muuttomyynti tyhjentänyt. Vanhan laatikon taakse rakennetaan isompi, yhtä ruma laatikko. Se aukeaa vasta ensi viikolla. En saa eväsreppua täyteen. Tien varressa mainostettu avajaiskakkukahvikin menee muihin suihin. Tietoa kuitenkin saan. Kirkonkylän ainoa taatusti auki oleva ruokapaikka on luonasruokala Järvenhelmi. Se löytyy terveyskeskuksesta.

Järvenhelmi tarjoaa erittäin kotiruokaa erittäin laitossisustetussa salissa, jonka isoista ikkunoista avautuu erittäin kaunis, tihkuisen harmaanvihreä järvimaisema. Henkilökunta on erittäin ystävällinen. Tästä minä tykkään. Täysosuma.

Tiellä Kinnulaan, itsensä pahoin pyöreäksi ahminutta pyöräilijääkin koettelevassa Silppolanmäessä ovat rahdinajajat ruoskineet viimeiset voimat kuorman edessä raatavista hevosista. Tien varressa seisovaan lohkareeseen hakkauttivat Juho ja Toivo Anjelin 1900-luvun alussa tekstin...

Kivijärven hevoskivi.

Kinnulasta löydän avoimen marketin. Kassalla kuulen kummia. On keskiviikko 29. toukokuuta. Jollain merkillisellä konstilla olen kuvitellut kesäkuun ensimmäisen, Hyrynsalmelle saapumisen päivän, jonnekin tulevan viikon tiistain paikkeille. Suljetun kioskin terassilla teen tarkistuslaskelman. Aikaa on vähemmän kuin luulin. Matkaa on enemmän kuin mittasin.

Painelen ohi Myllykosken kodan. Onneksi tämä ennakkoon katselemani yöpuu on ruma ja kurja ja päiväkin on vielä nuori.

Jääjoentien alku tuo mieleen jonkun toisen tien jossain Pohjois-Saksassa, Mecklenburg-Etu-Pommerin seudulla, jonkun toisen lehmistä elävän kylän laidalla. Edempänä tie muistuttaa niitä monia Pirkanmaan peräkylien sorateitä, joita olen maastopyörällä runtannut. Sitten se on taas ihan oma itsensä, enkä juuri osaa eritellä mikä kussakin kohdassa on erilaista.

Tien rauhassa.

Olen päässyt irti päällystämättömän tien kammosta. Enempiä empimättä käännyn soratielle, kunhan suunta on oikea ja oikaisu mahdollinen. Jääjoentieltä poikkeavalla jääkoluntiellä on pisin asumaton väli tähän mennessä, lähes 10 kilometriä ilman taloja. Harvoin on tyhjää näin pitkästi. Sankimmankin metsän siimeksessä tapaa olla talo siellä ja toinen täällä. Pienten ja pienempien, ei mistään tuskin mihinkään vievien teiden ristillä seisoo punainen postilaatikko. Siellä sivussa on jonkun koti.

Haja-asutusalue. Tänne pystyn kuvittelemaan oman perheen. Tänne istuvat oman kylän kaverit, kaikki auton rassaajat ja mopon virittäjät ja rummun soiton aloittajat. Varmasti täälläkin juodaan kahvia Muumi-mukeista. Varmasti täälläkin tytöt ajavat kouluun tai koulukyydin pysäkille Jopolla.

Viisikymmentä metriä sivuun tieltä 760 löytyy laavu. Se ei ole vielä ihan valmis. Lattia puuttuu. Lappeen alla on kasa sekalaisia lautoja. Ladon tasaista makuualustan alle. Vastapäinen metsä on kaunis. Sammaleinen maantieoja näyttelee lähdettä.

Tee se itse-lattia.

Hiiret haittaavat unta. Uteliaat tai ahneet tai mistä sitä tietää millä mielellä vilistävät pikkunisäkkäät tunkevat hyttysverkon sisään. Puoliunesta herään rapinaan. Siinä se vietävä napittaa makuupussin aukolla. Nukkua pitäisi ja millään en saa majaani hiiritiiviiksi ja aina kuuluu rapinaa jostain nurkasta. En halua tassuja poskelle kipittämään. Harkitsen telttaan muuttoa. En jaksa enkä viitsi. Lopulta nukun oikein hyvin ja sikeästi, kuin huolestuneelta itseltä salaa.

Laavulöytö.

Torstai valkenee kauniina ja lämpimänä. Viime päivinä sade on osannut pudota öisin. Uhkaavia pilviä säikkynyt pyöräilijä on pysynyt kuivana.  

Kunnat ja maakunnat vaituvat vinhaa vauhtia.

Päivän ensimmäinen risteys kääntää suunnan Köyhänperällä. Nimi on varmasti kiero vitsi. Peltojen laidassa tönöttävät seudun suurimmat mahtitalot.

Haapajärvi tuntuu melkein oikealta kaupungilta. Keskityn ylensyöntiin ja sokeritankkaukseen. Suoritan kioskilla valtion kalastonhoitomaksun. Olen valmiina, kun kalavesi tulee kohdalle.

Myötätuuli suoralla ja sileällä tiellä 58 on hurja. Pyöräily muistuttaa purjehdusta. Voin trimmata itseäni satulassa ottavampaan kulmaan. Keskinopeus nousee reilusti. Viilätän väsymättä kolmeakymppiä.

Kärsämäellä ylitän nelostien. Muistelen matkailuautolla kauan sitten Kittilän Raattamaan tehtyä kalareissua. Tankattiin myöhään perjantai-iltana Kärsämäellä. Vedettiin pitkää tikkua siitä, kuka käy maksamassa. Pelättiin, että turisti saa turpaansa, siksi paljon hurja ralli kentällä pyöri.

Tälläkään kertaa ei tule turpaan. Tälläkään kertaa en löydä Kärsämäeltä mitään mainittavaa. Tällä kertaa kuljen sentään kirkonkylän läpi, en pelkästään ohi. Marketin pihassa tuuli kaataa munkkikahvit. Tämän yön vietän metsäleirissä, metsäautotien varressa, juuri ennen kunnan rajaa.

Kärsämäen metsäleiri.

Pyhännällä entinen huoltoasema on myös nykyinen huoltoasema ja lisäksi rautakauppa ja vielä kahvila. Maantiekarttoja ei täälläkään myydä. Olen vain parin kympin päässä paperille painetun maailman reunasta. Vessassa ajan parran. Pihassa isäntä ihmettelee miten uskallan telttailla näin myrskyisillä keleillä. Tuuli on yöllä napsinut puita poikki pitkin maakuntaa.

Minäkin kävin, minkäs teet?

Marketissa saan kuulla, että ketjun seuraava toimipiste sijaitsee reitin varrella. En suotta lastaa enempiä eväitä laukkuun. Piirakoilla mennään ja suklaalla, oikeaa ateriaa odotellessa. Vuolijoellakin tytöt ajavat vielä pari kevätlukukauden viimeistä päivää Jopolla kouluun. Varmasti juodaan täälläkin kahvia Muumi-mukeista.  

Aurinko paistaa tiellä numero 28.

Suo.

Toinen suo.

Kansalaiset, Nälkämaammelaulu.

Keulan käänteessä kovasta myötäisestä tulee viheliäinen sivuinen. Kahdesti tuuli työntää varomattoman polkijan pois päällysteeltä. Kulku käy raskaaksi. Ilma jäähtyy.

Räntää. Tervetuloa Kainuuseen.

Tahmeaa on.

Alasalmen lossille saavun tasan sillä hetkellä, kun puolen tunnin paussi alkaa. Värjöttelen opaskartan takana mäntypusikossa. Napostelen perunalastuja. Tuuli on hirmuinen. Viimeksi näin Oulujärven autolomamatkalla 80-luvulla. Tuuli oli silloinkin kova. Valkolatva aallot ajoivat vettä mummun saappaaseen.

Lautalla olen tyytyväinen. Päivä on päättymään päin. Saarissa tie ei sovi venymään loputonta suoraa. Matkasta ja maisemasta tulee paremmin pyöräilijän kokoinen.

Saaristolainen on tyytyväinen lautalla.

Arvaan jo etten kumminkaan jää. Käyn kuitenkin kysymässä ja ehkä vähän lämmittelemässä. Haluan tietää mitä maksaa telttapaikka Metsähallituksen Manamansalon leirintäalueella. Perusmaksu on 20 euroa. Päälle tulee henkilömaksu, 6 euroa per pää. En todellakaan jää. Enkä vuokraa pikkumökkiä vaikka alennuksella saisin. Tämäkin isäntä on huolissaan. Tuuli repii puita. Ostan postikortteja. Poistun hyytävään, kiihtyvään sateeseen.

Aurinko on painuvinaan alas.

Majapaikan löydän Soikko-Peuran rannasta. Kelokatoksesssa on noin kaksi ja puoli seinää ja komea liuskekivitakka takanurkassa. Kerrospukeudun suurin piirtein kaikkeen mukana kulkevaan vaatetavaraan. Pilkon sytykkeitä lämpimikseni. Aterioin ajankuluksi. Värjöttelen tulen ääressä. Isomman, Iso-Peuran lammen takana mökkeilevä porukka poikkeaa iltalenkillään. He tarjoavat palelevalle pyöräilijälle kylmän kaljan. Hyvältä se maistuu, tyyntyvässä, ihmeen valoisassa illassa, villasukat kädessä.

Hyvää yötä villasukalla vilkuttaen.